Minun ns. ystäväni soitti kertoakseen kuulumisiaan. Tai lähinnä koiranpentunsa. Mulla oli juuri jotain kesken ja jäin ärtyneenä kuuntelemaan. Puhelimen laitoin juuri latautumaan, joten oli pakko pysyä paikallaan. En osannut keksiä yhtään mitään puhuttavaa. Kuuntelin vain tyhjänpäiväistä jaarittelua niin ihmeellisestä koiranpennusta. En pidä omia koiriani mitenkään erikoisina tai poikkeuksellisina, joten en kykene samaistumaan niihin, jotka näin ajattevat omista koiristaan.

Yhtäkkiä puhelu katkesi. Arvelin että akku tai kenttä on mennyt toisessa päässä. Jatkoin hommiani ja vasta myöhemmin luin perästä tulleen viestin. "Ystäväni" kertoi lyöneensä luurin korvaan, koska oli paha mieli minun vuokseni! Olin kuulemma haukkunut hänen koiraansa, kun kerroin sen olevan samannäköinen kuin yhden enoni koiran aikoinaaan. Onpa aika herkkänahkaista! Ihan selvästi tämä ihminen häpeilee sitä, että vaihtoi malamuuttihaaveensa sekarotuiseen. Minä nyt olen sitten pahis, kun en ylistä kuorossa koiran hienoutta.

Hohhoijaa!!! Ei minua tämän ihmisen kuulumiset ole muutenkaan pitkään aikaan oikeasti kiinnostaneet. Ei sen jälkeen, kun hän laittoi numeronsa salaiseksi eikä pyynnöstäni huolimatta kertonut uutta osoitettaan minulle. Voin minä ottaa syyt niskoilleni, jos hänen täytyy saada uhriksi heittäytyä. En menetä yhtään mitään!

Surullista tässä on vain se, kuinka tämä käytös oikein huutaa minulle masennustaipumusta. Tällä ihmisellä on suuri vaara sairastua masennukseen ja olen sen kauan tiennyt. Juuri siksi hän ei kestä kuulla mitään minun masennuksestani. Mutta minä en jaksa teeskennellä iloista, kun en ole. Minun teeskentelyni olisi vain haitaksi minulle eikä se poista tämän ihmisen masennustaipumusta mihinkään. Hän on valinnut kuitenkin uskonnon ongelmien käsittelyn sijaan. En usko, että se auttaa pysyvästi. Jonkin aikaa kyllä voi lakaista ongelmat maton alle. En tietenkään sano mitään tästä hänelle suoraan. Ei hän ole valmis kuuntelemaan. En enää usko myöskään hänen olevan minun apuni arvoinen. Ikävää on ollut jälkeenpäin todeta, että hän ei koskaan ollut niin hyvä ystävä kuin joskus kuvittelin. Näin me ihmiset viisastumme.

Ihmisten todellinen luonto paljastuu silloin kun on itse alakuloinen tai pahalla päällä. Ja minä todella olen valon lisääntyessä ollut kasvavan synkkyyden vallassa. Ehkäpä siinä paljastuu myös minun arvoni. Ansaitsenko empatiaa masentuneena vai en? En ansaitse. Vai ovatko kaikki minun lähipiiriini joskus kuuluneet itse niin huonossa kunnossa, ettei voimia ole empatiaan? Ei kai sekään ole mahdotonta. Tuo ajatus on kaikista surullisin ja kauhein ikinä! Rakkaus on ilmeisesti kuollut ihmisten välilä. Kaikki vain teeskentelevät ja yrittävät hyötyä toisistaan mahdollisimman paljon. Hyödyttömät tuttavat heitetään menemään ja etsitään uusia huijattavia. Niinhän minäkin teen. Tai ainakin minä hylkään ennen kuin minut hylätään, jos vain suinkin ehdin. Enää en vain jaksa etsiä uusia "ystäviä". Ei kukaan kuitenkaan minua tule hyväksymään siten kuin toivon. Heti tulee ongelmia, kun en voi toista auttaa tai olen muuten maassa.

Kaikki ystäväni kautta aikojen ovat olleet sellaisia, jotka ovat saaneet minusta jotenkin hyötyä. Ei tarvitse ihmetellä, miksei heitä ole enää kuvioissa. Maassaolevasta ei ole mitään iloa.