Esko tuli eilen illalla käymään. Oltiin juuri tulossa koirien kanssa iltalenkiltä takaisin. Esko odotteli pihassa ja kierteli ympäriinsä. Minä päästin Roopen irti etsimään häntä. Siis hakutreenin tynkää tuli siinä. Vähän aikaa Roope juoksi ympäriinsä ihan ihmeissään. Kyllä se auton perusteella tiesi, ketä se oli hakemassa. Jostain syystä se vain kiersi navettaa eikä meinannut älytä mennä sisään. Ilman minun apuani se lopulta meni sisään ja teki onnistuneen haun. No joo... Ei se nyt ihan mikään hakukoira ole, mutta oli sillä hauskaa.

Täytyy sanoa, että tällä kertaa ilahduin Eskon tulosta. Olin oikeastaan odottanut sitä, koska olin päättänyt antaa hänelle uuden mahdollisuuden. En ole täysin vakuuttunut siitä, että tämä toimii nyt yhtään paremmin kuin edelliselläkään kerralla. Haluan vain niin kovasti eroon siitä ihastuksesta, jonka en usko tuovan minulle senkään vertaa hyvää. Olin jopa varautunut siihenkin, että Esko ei huolikaan minua takaisin. Olisi hänellä ollut siihen oikeus. Ei hän varmaankaan olisi tullut käymään, ellei ikävöisi minua. Jonkin aikaa juteltiin niitä näitä ja sitten minä vain menin syliin. Eikä Esko minua työntänyt pois. Halattiin toisiamme ainakin tunnin ajan! Vähän väliä pelkäsin, että koska Esko haluaa seksiä, koska itse en ollut siihen halukas. Olin väärässä ja vainoharhainen. Eskolle riitti halailu.

Miksi ihmeessä parisuhteessa ajan kuluessa tällainen läheikkäin olo jää pois? Sitä minä en ymmärrä. Ihmisillä on niin voimakas tarve sille. Osaankohan minä nyt vaatia sitä jatkossakin? Se selvinnee aikanaan. En minä aivan tyytyväinen siltikään ole. Käytänkö minä vain Eskoa tilapäisesti hyväkseni? En halua olla sellainen ihminen. En tosin halua enää olla aivan yksinkään. Kai minä haluaisin jonkunn herra täydellisen, jota ei ole olemassakaan. Siksi minun on parasta tyytyä ihmiseen, joka tuntee minut paremmin kuin kukaan muu.