Menin tänään terapeutille täysin tyhjänä. Mulla ei ollut mitään sanottavaa. Mulla ei ollut yhtään mitään mielessä, niin kuin ei ole ollut koko viikolla. Sitten kun hän oli 20minuuttia myöhässä niin olin vain vihainen. Niin vihainen olin, että päätin lopettaa koko pelleilyn. Mun masennukseni ei tästä parane. Kaikkeni olen antanut ja enemmänkin ja ihan turhaan! Olen tähän ennenkin päätynyt, mutta erona edellisiin kertoihin on se, että lääkkeet eivät heikennä oloani. Kun saan olla ihan itsekseni vailla kotoa lähtemisen tarvetta, niin mulla on jopa jonkinlaista elämänlaatua näkyvissä. Aikaisemmin lääkkeiden aiheuttama pökkyrä on saanut minut epätoivoisena hakemaan apua. Nyt olen vain tyhjä. Annoin kaikkeni ja se ei riittänyt.

"Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää yhtenään. Sellaista käy c'est la vie! totesin ja sit hiippailin pois. Turha tääl itkeä, raivari hyödytön on!" Anna Puun laulu.... sopii oikein hyvin tähän hetkeen. Kukaan ei voi vaatia mua paranemaan, koska kukaan ei ole vielä tarjonnut muuta kuin "masennuksesta VOI parantua". Lääkkeet ei auta, terapia ei auta. Olen syrjäytynyt ja hyväksyn tilanteen. En jaksa uskoa mihinkään. Lopetan ajattelemisen ja elän koiran elämää. Siten tämä voi olla ihan siedettävää. Ajattelu ei mua ole auttanut tähänkään asti. Olen vain väsynyt. Väsynyt, koska kukaan ei välitä minusta. Suoraan sanoen en kai minäkään välitä kenestäkään. Metsä vastaa niin kuin sille huudetaan. Minä vastaan niin kuin mulle huudetaan.

Pyysin ja rukoilin veljeltä vähän sääliä ja sisarrakkautta enkä saanut. En edes vedonnut 3000 euroon, jotka hänelle olen antanut velkojen maksuun. Pitäisiköhän alkaa vaatia sitä takaisin? Kyllä minäkin osaan kylmä ja tunteeton olla! Olen saanut ihan saman kasvatuksen!