tiistai, 15. toukokuu 2012

Yksi tassuterapeutti vähemmän

Miina Matilda 23.7.1993-15.5.2012.

Kasvain välikorvassa alkoi oireilla pääsiäisenä ja tänään Miina oli pakko päästää taivaaseen. Hyvästi rakas ystäväni ja kiitos kaikesta! Olit vierelläni synkimmällä hetkellä, kun ketään muuta ei ollut luonani. Näytit valon pimeyden keskelle ja annoit minulle syyn elää. Olit aurinkoni. Valon ja lämmön lähteeni.

Me tapaamme vielä joku päivä. Minä tiedän sen. heart Rakastan ja kaipaan sinua ikuisesti.

Kiitos, kun rakastit minua.

tiistai, 27. maaliskuu 2012

Ei oo järki vielä mennyttä

Roope oli seitsemän tuntia eilen reen eessä. Sen surkeus oli pelkkää harkittua esitystä. Jätkä on kovempaa luuta kuin olin uskonutkaan. Se nukkui räntäsateessa kaikessa rauhassa reen vieressä ja kun tulin katsomaan, ei sillä ollut huolen häivää. Lopulta vein sen eteen ruoka- ja vesikupin houkuttimeksi. Menin reen taakse. Roope kääntyi tuijottamaan minua kylmän viileästi. Tuijotin takaisin. Sitten herra otti vetoasennon ja veti reen kuppien luo.

Illalla itkin ja itkin ja itkin. Tiskit jäi tiskaamatta. Sitten sen tajusin. Kaikki arkiset askareet on mun parantumiseni tiellä. Ne jää hoitamatta, jos vellon tunteitteni vallassa ja yritän käsitellä niitä. Tämän hetkisen käsitykseni mukaan juuri tunteiden käsittely on avain masennuksesta parantumiseen. Mutta arki ei suju, jos minä en sitä hoida. Eikä mulla ole ketään, joka auttaisi. Ei ole ollut silloinkaan, kun olen asunut miehen luona!

Ennen kun mulla oli koirat, itkin enemmän. Oli välillä vain Miina ja minä. Itkin ja huusin, mutta silloin en osannut käsitellä tunteitani. En päässyt eteenpäin. Koirat otin, jotta en joutuisi enää sairaalaan. Se on kaikista kauhein paikka, jonka voin kuvitella. Kerran olenkin välttänyt sairaalareissun koirien ansiosta, kun idiootti ulkomaalainen lääkäri ei tiennyt, mitä niille olisi pitänyt tehdä. Silloin hain viimeisen kerran apua. Nyt olen ottanut opikseni: apua ei ole eikä tule.

Sairaala ei ole ratkaisu. Siellä ei saa itkeä. Siellä annetaan niin paljon lääkkeitä, että potilas on varmasti hiljaa ja rauhallinen. Tunteet ovat hoitajista ja lääkäreistä kiusallisia ja inhottavia. No niin, oikeastaan mielenterveyspotilaat ovat kiusallisia ja inhottavia. Siksi me hautadumme kotiin. Kukaan ei oikeasti kestä meitä silmissään. Psykiatrisissa sairaaloissa potilaat eivät ole ihmisiä. Sairaalassa pitää olla näkymätön ja vaivaton. Juuri siitä on kaikki minun ongelmani syntyneet alunperinkin!!!!

Tunteita pitäisi voida käsitellä terapiassa. Olenhan minä siellä itkenyt, mutta ei se ole ollut kuin pintaraapaisu tunteisiini. Pitäisi olla turvallisessa ympäristössä, jotta voi oikeasti päästä kiinni kauheisiin muistoihin. Viimeisimpään terapeuttiin en kyennyt luottamaan. Ensinnäkin hän muistutti minua ädistäni ja toiseksi hänhän lähti heti terapian alkumetreillä täysin yllättäen ulkomaan reissulle. Äkkilähdöllä. Luota siinä sitten, kun koko ajan odotin, että koska hän taas häipyy. Ensimmäinen terapeutti oli tylsä eikä hän kannustanut minua ollenkaan. Keskimmäinen terapeutti taas oli mukava ja empaattinen, mutta minä olin aivan zombiena lääkkeistä.

Sen tiedän, että ilman eläimiä minusta ei ole mihinkään. Ne pitävät minut kiinni elämässä. En luota kehenkään niin paljon, että antaisin ne kenenkään hoiviin. Varsinkin, kun edellisen kerran kun annoin koirani jonkun hoidettavaksi, se kuoli auton alle muutaman tunnin sisällä!

Kai minun on parasta luopua paranemisajatuksista ja tunteiden käsittelystä. Hoidan vain tätä helvetin arkea kuten tähänkin asti ja kitkuttelen puolikuolleena ja yksinäisenä elämäni loppuun asti. Palaan takaisin naamion taa teeskentelemään. SEN MINÄ OSAAN. KIITOS ÄIDILLENI, JOKA ON MINULLE SEN OPETTANUT.

LOPPU.

maanantai, 26. maaliskuu 2012

Ei jaksa

Mitähän sitä sanoisi. Mä vihaan kaikkea ja kaikkia. Roopen kanssa yritin kuormanvetoa ja se kieltäytyi vetämästä, joten jätin sen reen eteen. Sinne se jäi nukkumaan reen viereen. Muutaman kerran olen koittanut saada sen tekemään, mitä sen kuuluu tehdä, mutta se on luovuttanut. Minä en päästä sitä pois ennen kuin se on hommansa tehnyt. Olkoon siinä reen eessä vaikka elämänsä loppuun asti! Mä oon niin kyllästynyt tuon koiran raukkamaisuuteen. Mä oon kyllästynyt koiriin! Huusin Miinallekin, kun se yritti syliin. En siedä ketään silmissäni. Mun elämässä ei ole mitään tulevaisuutta, ei mitään järkeä. Mä haluan eroon noista otuksista, että voin kuolla itsekin. Tämä on pelkkää kidutusta.

Haluan vain lyödä ja satuttaa. Tuhota ja tuhoutua.

Kyllä minä tiedän, miksi olen yksin. Olen kylmä ja luotaantyöntävä ihminen. Miksi joku tulisi luokseni kylään? Minulla ei ole sohvaa eikä pehmeitä tuoleja, joille istua. On vain pari kovaa penkkiä. Minulla ei ole enää edes kahvinkeitintä. Keitän espressokeittimellä yhden kupin kerrallaan. Tämä ei ole vieraanvarainen talo ja se varmasti näkyy minusta ulospäin. Häpeän itseäni, häpeän taloani. Eihän tänne ketään kehtaa pyytää. Eikä minulla joka tapauksessa ole ketään, jota pyytää tänne. En halua tänne ketään säälimään minua.

Miksi en vain voisi kuolla pois? Tämä kirjoittaminenkin on aivan yhdentekevää, koska en todellakaan osaa kuvata, miltä minusta tuntuu.Tämä on juuri niin tylsää tekstiä kuin minäkin. Adjektiivit puuttuvat lähes täysin. Olen ihan vajavainen. Kuollut.

Kun en osaa rankaista itseäni muuten, niin rankaisen sitten koiria ja poden siitä huonoa omaatuntoa. Masennus haluaa, että minua rangaistaan. Pala palalta menetän kaiken. Ensin työn, sitten kaikki ihmissuhdetta muistuttavat välit toisiin ihmisiin,sitten eläimet... Kaikesta pitää luopua. Olisikohan järki ja vapaus viimeisenä listalla?

sunnuntai, 25. maaliskuu 2012

Kiltti maksaa enemmän

Kyselin pankista mahdollisuutta vaihtaa asuntolainaani toiseen pankkiin, kun tämä asuntolainapankki ilmoitti nostavansa pankkimaksuja. Tämä toinen pankki oli hyvin halukas siihen. Sitten kuulin, paljonko kuluja siitä tulisi ja ilmoitin, että kiinnostukseni loppui. Entinen kiltti minä ei varmaankaan olisi niin tehnyt. Olisin vain pettyneenä vienyt loppuun asti sen, minkä aloitin. Juuri niin minä tein kerran, kun ostin älyttömän kalliin maton. Valitsin vain maton ulkonäön perusteella ja vasta kassalla kuulin hinnan. Vaikka se oli aivan liikaa (en edes kehtaa kertoa, paljonko), niin ostin sen silti. Kaiken lisäksi koirat on pissanneet ja kakanneet ja oksentaneet sen päälle. Ja syöneet luitaan siinä. Se on liian paksu, että sen päälle voisi asettaa mitään pöytää eikä sitä saa pestä vedellä. Siis vielä kaiken lisäksi epäkäytännöllinen!

Nyt siis kieltäydyin tekemästä itselleni epäedullisia kauppoja, joten olen ottanut opikseni kalliista matosta. Ei se siis mennyt ihan hukkaan. Mitäpä tekikään pankki? Alkoi tehdä edullisempia ehdotuksia! Minusta se on törkeää! Onko suomalaisen pankin kanssa neuvotteleminen oikeasti samanlaista tinkimistä kuin jossain turkkilaisessa basaarissa? Kiltti, joka ei sano vastaan, maksaa enemmän kuin eduistaan kiinni pitävä. Uusi tarjous ei ollut riittävän edullinen vanhaan nähden ja muutenkin minua suututti. Minua suuttuttaa ihmisten epätasa-arvoisuus.

Jos haluaa pärjätä tässä maailmassa, niin ei ole varaa olla kiltti. Pitää olla ahne ja kunnianhimoinen. Pitää tarvittaessa työntää muut pois tieltä. Sellaista oppivat jotkut jo kotona. Toiset meistä oppivat tämän vasta, kun on tarpeeksi monta kertaa elämässä työnnetty syrjään. Ehkä moni ei opi sitä koskaan.

Raha. Se pyörittää maailmaa ja lienee syynä epätasa-arvoisuuteen.

torstai, 22. maaliskuu 2012

Huolestunut ja levoton

Olen tullut viime päivinä siihen tulokseen, että olen koko ajan epämääräisen huolestunut. Pelkään, että jotain odottamatonta sattuu ja minun pitää selvitä siitä yksin. Jostain syystä se tuntuu hirveän pelottavalta, että pitää selvitä yksin. Mieleni protestoi sitä vastaan. En halua selvitä kaikesta yksin! Haluan pyytää joltakin apua! Ei mulla sellaista ihmistä ole. Siinä ei ole mitään uutta. Ennen kun sairastuin masennukseen, olin aivan yhtä yksin. Ainut ero oli vain siinä, ettei minulle tullut mieleen murehtia tulevia. Olin vain töissä ja vähäisen vapaa-ajan nautin yksinolosta.

En voi sille mitään, että työnteko antaa turvallisuuden tunteen. Sitä minulla ei nyt ole. Minun pitää elää määräaikaisella kuntotustuella, jonka jatkosta taas kesällä päätetään. Luota siinä sitten tulevaisuuteen.

Tämä huolestuneisuus taisi oikein tosissaan syntyä syksyllä, kun yksi kattopelti irtosi osittain. Tästä talosta voi mikä tahansa hajota, koska tahansa. Ei minun säästöni riitä remontteihin, enkä haluaisi niihin koskeakaan. Toivoisin, että talo säästyisi ehjänä siihen asti, kun saan asuntolainan maksettua noin 8 vuoden päästä. Se vain on niin kauhean pitkä aika talon kannalta.

Kaikki on juuri nyt hyvin, tiedän sen. Pelkään vain liikaa, että tämä hauras idylli murtuu hetkellä millä hyvänsä. Minulla on liikaa aikaa murehtia kaikenlaista. Välillä muserrun kaiken sen huolen alle, koska minulla ei ole ketään jonka kanssa jakaisin sen. Enkä edes usko, että tulee koskaan olemaankaan.