Tällä viikolla tapahtui jotain, mitä ei ole ikinä sattunut aikaisemmin: unohdin yhtenä iltana antaa Miinalle uudet ruuat ja vaihtaa kissanhiekan!!! Sängyssä ajattelin, että jotain on jäänyt tekemättä, mutta arvelin että Miina ei välitä yhtään jos en harjaa sen hampaita. Muun hoidon unohdin tyystin. Katastrofi se ei sinänsä ole. Miinalla on aina kuivaruokaa tarjolla vapaasti ja hiekkalaatikoita on tällä hetkellä reteästi kaksi. En siis sinänsä ollut kauhuissani, mutta äärimmäisen hämmästynyt. Vuosi sitten olin lähellä tehdä saman unohduksen, mutta viime hetkellä muistin kuitenkin. Lisäksi unohdin nyt maksaa ajoissa yhden jäsenmaksun. Nyt vain jännitän, miten tiukkoja liitossa ollan. Tuleeko seuraava jäsenlehti vai ei. No, en kai menetä suunnattomia jos ei tule.

Voin erinomaisesti nyt ja myös silloin vuosi sitten. Silti jokin tuntuu pistävän hanttiin. Sairaana on sittenkin tuttua ja turvallista olla. Erityisesti on ollut mukavaa nauttia pakkolevosta käden kantositeen vuoksi. Nautin siitä liikaakin. Nyt on vaikea alkaa taas vastuulliseksi.  Tarkoituksena on ollut jo tehdä kaikenlaista, mutta en meinaa saada aikaan edes käden jumppaamista. Unohdan Miinan huoneen ikkunan raolleen yöksi vähän väliä.

Ajattelin ilmoittautua yhdelle terapeuttisen kirjoittamisen kurssille, mutta nyt totesinkin sen olevan keskellä viikkoa. Jos aloitan työnteon viimeistään marraskuun alussa, kuten olen suunitellut, niin en pysty tuolle kurssille osallistumaan. Ehkä en tarvitse sitä niin kovasti sittenkään, mutta harmittaa silti. Harmitti, jo viimeksi, kun en rahatilanteen vuoksi voinut osallistua. Se olisi ollut mielenkiintoista. Toisaalta olen vatvonut ja märehtinyt masennustani ja menneisyyttäni tarpeeksi. Liikaakin. Töihin meneminen on tulevaisuuteen suuntaamista. Sitä minä haluan, vaikka se luonnollisesti hermostuttaa.

Olen kirjoitellut deittipalvelussa yhden miehen kanssa ja vaihdoimme sähköpostiosoitteitakin. Ei hän ole minua varten. Samanlainen kiltti nössökkä kuin Eskokin. Kyllästyisin hetkessä. Tarvitsen haastetta enkä reppanoita. Olen jatkanut kirjoittamista vain ollakseni varma. Aika alkumetreillä satuin sanomaan, että ihannesuhteeni on sellainen, mikä Miinalla ja minulla on. Sanaton yhteisymmärrys. Nyt tajusin, kuinka oikeaan osuinkaan. Kumpikaan ei pysty määrämään toista. Olemme aidosti tasa-arvoiset. Pyydämme toisiltamme, mitä haluamme, mutta kummankaan ei ole pakko täyttää toivetta, jos ei kiinnosta. En pysty omistamaan enkä hallitsemaan kissaa. Voin vain kunnioittaa ja arvostaa sitä sekä nauttia siitä, mitä saan. Sitä minä tosiaan haluan ihmissuhteestakin. Voi olla, että en löydä koskaan. Miehet tuntuvat olevan joko liian kilttejä tai pettureita tai suoranaisia raiskaajia/pahoinpitelijöitä. Kaikki nämä on nähty enkä enää tahdo sellaista. Tarvitsen miehen, jossa on tarpeeksi haastetta ja joka pitää minut kurissa silti arvostaen minua. En minäkään muuten voi sitä ihmistä arvostaa. Samasta syystä pidän hankalista koirista. Tarvitsen haasteita. Peppi olisi muuten liian killti ja tylsä, mutta "onneksi" sillä on noita kammoja, jotka tekevät siitä haastavamman.

Olen jälleen löytänyt kirjastosta juuri sen kirjan, jota tällä hetkellä "tarvitsen". Sillä on hurja nimi : "Jos tapaat Buddhan, tapa hänet!"  Se kertoo siitä, että ihminen ei voi oppia keneltäkään toiselta ihmiseltä itsestään. Ei oikeastaan elämästäkään. Se kertoo siitä, että elämä tää on vain sattumalta saatua eikä kenenkään hallittavissa. En tosin ole vielä tuosta sattumanvaraisuudesta ja kaaoksesta vakuuttunut. Miksi muuten sattuisi aina välillä juuri sellaisia asioita, joita tarvitsen? Ehkä tämän kirjan lukeminen on myös saanut minut hajamieliseksi. Todennäköisesti pinnan alla kuohuu. Siinä kerrotaan myös siitä, kuinka itseään ei voi koskaan täysin parantaa. Täytyy vain oppia elämään omien heikkouksien kanssa. Täytyy kohdata heikkoutensa jotta voisi hyväksyä oikeasti itsensä. Minäkin olen käynyt läpi niitä piirteitä itsessäni, joita en tajunnut minussa olevankaan. Ujosta, arasta, hiljaisesta ja rauhallisesta on tullut rohkea, välillä jopa uhmakas ja äänekäskin. Nyt empatian tilalle tulee kylmyys. Kukaan ei voi olla täysin hyvä ja vailla vastakkaisia luonteenpiirteitä. Meissä kaikissa on heikkoutta/rohkeutta, viisautta/tyhmyyttä ja kaikkia muitakin vastakkaisia ominaisuuksia. Näitä itseltäni piilossa olleita ominaisuuksia minun kuuluu etsiä ja tunnistaa itsessäni, jotta voisin tuntea ja hyväksyä itseni. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että olen hukassa itseni kanssa. Olen löytöretkellä tuntemattomaan. Olen hölmistynyt. Olen kuvitellut itsestäni kaikenlaista ja nyt joudun kyseenalaistamaan kaiken. Onhan tässä aika paljon syytäkin olla hajamielinen!!!

Me kaikki olemme hyviä ja pahoja. Elämän tarkoitus on matkanteko. Emme tule koskaan olemaan täydellisiä tai valmiita. Aina on mahdollista oppia uutta ja muuttua. Aina joutuu varomaan tekemästä samoja vanhoja virheitä. Elämä on tässä ja nyt. Yksin tai ei. Ei se ole oleellista. Oleellista on miten kohtelen itseäni. Oleellista on antaa itselleen kaikki anteeksi. Minä ja vain minä voin armahtaa itseni. Minä olen vastuussa elämästäni ja teoistani. Ajatuksistani. Se olen minä, joka voin kuivata sun kyyneleet lauloi juuri Samuli Edelman taustalla. MINÄ ITSE NE KUIVAAN!!!