Aamulla olin aika tyrmistynyt yöllä sataneen lumen määrästä. En halua enää tehdä lumitöitä! Sen verran tein kuitenkin, että lapiolla puhdistin koiratarhan oven tieltä lumia. Koirat oli jotenkin hassuja, kun jätin oven auki, ne eivät halunneet tulla pois! Yleensä varsinkin Roope haluaa juosta vapaana heti kun siihen on mahdollisuus. Kutsuin ja kutsuin, ja ne vain tuijottivat minua. Lopulta turvauduin hassutteluun ja menin maahan makaamaan ja sätkyttelin käsiä ja jalkoja ilmassa... Johan tuli koiriin liikettä!

Eilen kävin kuntosalilla vaikkei olisi tehnyt yhtään mieli. Tänään lihakset valittivat olemassaolostaan, mitä ne ei yleensä tee. Ruumiini tuntuu aivan yliväsyneeltä. Toinen jalkani on lonkasta kipeä kävellessä. Harmittaa. Koirat on pitkien kävelyiden tarpeessa. Ehkäpä luiden syöttäminen vähän korvaa asiaa.

Päätin pitää terapiasta lomaa vähän aikaa. Täytyy sitä jatkaa myöhemmin. Se on kuitenkin vuosien etsinnän jälkeen osoittautunut ainoaksi tehokkaaksi hoidoksi. Tunteiden herääminen on positiivista. Sekin on erittäin positiivista, että harjoittelen kuulostelemaan sitä, mitä oikeasti haluan. Se on yllättävän vaikeaa. Kun joku pyytää minulta jotain, olen heti suostumassa ennen kuin olen ajatellut, mitä haluan tehdä. Vasta myöhemmin kadun.

Hoidon aluksi olin toiveikas ja luulin, että oloni paranee puolessa vuodessa. Ei parantuntut vaan paheni. Sitten aloin sinnikkäästi etsimään keinoja oman paranemiseeni. Liikuin, söin terveellisesti. En jäänyt sängynpohjalle. Elämä pisti kuitenkin vastaan ja sain uusia traumoja matkan varrella. Pikkuhiljaa toivoni on hävinnyt. Aloin pelätä, että en parane. Aloin toivoa pysyvää eläkettä. Nyt minä kai pelkään, että minä sittenkin voisin parantua. Tulevaisuus vaikuttaa niin ikävältä ja syrjäytyneeltä, että mitä minä terveydellä teen yksin? Mielummin olen yksin ja sairas, kun en haluakaan seuraa.