Mulla on ollut tapana jättää Esko kokonaan. En ole suostunut olemaan missään tekemisissä enää eron jälkeen. Esko puolestaan halusi olla yhteyksissä ystävinä. Lopulta minä toki suostuin, koska pyyntöhän oli aivan järkevä. En myöskään enää halua erakoitua niin täydellisesti kuin ennen. Olisin hirveän yksinäinen ellei Eskoa olisi. Voin kuitenkin sen verran paremmin, että kaipaan välillä ihmisseuraaa. Omaa reagointiani rupesin  vain ihmettelemään. Miksi minun on ollut niin vaikea sietää Eskoa, jos ei seurustella? Ei hän ole mitään varsinaista pahaa mulle tehnyt. Esko vain on masentunut reppana kuten minäkin. Ainoa selitys on äitini esimerkki. Vanhempani eivät olleet eronsa jälkeen missään tekemisissä keskenään. Kai minä matkin tätä saamaani mallia. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun huomaan tekeväni jotain kuin äitini. Sitä en halua.

Tuo oli niitä harvoja asioita, joita olen kotona oppinut. Enimmäkseen ongelma on se, että en ole saanut asiallista opetusta tai mallia. Esimerkiksi riiteleminen. Osaan kyllä nyt huutaa mielipiteitäni ja enimmäkseen jopa kypsästi minä-muodossa syyttämättä, mutta mitä sitten tapahtuu? Miten sovitaan riidat? Sitä minä en osaa. Enhän ole nähnyt kotona muuta kuin äitini raivoamassa yksin. Kukaan ei ole koskaan sopinut mitään ongelmia. Yleensä juoksen karkuun. Ehkäpä se liittyy myös siihen, että minun on ollut vaikea sietää Eskoa ystävänä jälkeenpäin. Riidat on jäänyt sopimatta.

Eskon poika sai minut huomaamaan, kuinka paha ihminen olen. En kykene hyvillä teoilla ansaitsemaan hyväksyntää keneltäkään. Ihmisarvoa ei siis todellakaan voi ansaita teoilla. Se joko on tai ei ole. Minulla sitä ei ole. Pojan tyttöystävä ei tee koskaan mitään kenenkään hyväksi eikä hoida edes koiriaan. Koirien jättäminen hoidotta on aina saanut minut näkemään punaista enkä ole kyennyt sitä ihmistä siksi hyväksymään. Kaikki muut silti tämän ihmisen hyväksyvät. Hänellä on se ihmisarvo. Minäpä olenkin niin paha ihminen sitten, etten sitä tajua. Kun en suostu hyväksymään häntä, niin Eskon poika pitää minua pahana. Huolimatta siitä, että olen kaikkia auttanut ja myös hoitanut kyseisiä koiria, joiden omistaja kohtelee niitä leluina. Minun teoillani ei ole mitään merkitystä. Tämän huomaaminen on saanut minut itsetuhoisiin ajatuksiin. Muistin eilen litiumit, jotka jäi syömättä. Mietiskelin eilen illalla, kuinka monta mahdetaan tarvita, jotta saisin itseni pois tästä maailmasta. En sitä tee kuitenkaan. Onhan minulla niitä, jotka suovat minulle edes koiran ja kissan arvon. Kai se riittää. Olen vain utelias tietämään, montako tablettia tarvitaan. Voi olla, että määrä on niin suuri, että oksentaisin satsin pois ennen kuin mitään tapahtuisi. Miksi minä edes suostuin syömään mitään niin hirveää lääkettä?