Roope oli seitsemän tuntia eilen reen eessä. Sen surkeus oli pelkkää harkittua esitystä. Jätkä on kovempaa luuta kuin olin uskonutkaan. Se nukkui räntäsateessa kaikessa rauhassa reen vieressä ja kun tulin katsomaan, ei sillä ollut huolen häivää. Lopulta vein sen eteen ruoka- ja vesikupin houkuttimeksi. Menin reen taakse. Roope kääntyi tuijottamaan minua kylmän viileästi. Tuijotin takaisin. Sitten herra otti vetoasennon ja veti reen kuppien luo.

Illalla itkin ja itkin ja itkin. Tiskit jäi tiskaamatta. Sitten sen tajusin. Kaikki arkiset askareet on mun parantumiseni tiellä. Ne jää hoitamatta, jos vellon tunteitteni vallassa ja yritän käsitellä niitä. Tämän hetkisen käsitykseni mukaan juuri tunteiden käsittely on avain masennuksesta parantumiseen. Mutta arki ei suju, jos minä en sitä hoida. Eikä mulla ole ketään, joka auttaisi. Ei ole ollut silloinkaan, kun olen asunut miehen luona!

Ennen kun mulla oli koirat, itkin enemmän. Oli välillä vain Miina ja minä. Itkin ja huusin, mutta silloin en osannut käsitellä tunteitani. En päässyt eteenpäin. Koirat otin, jotta en joutuisi enää sairaalaan. Se on kaikista kauhein paikka, jonka voin kuvitella. Kerran olenkin välttänyt sairaalareissun koirien ansiosta, kun idiootti ulkomaalainen lääkäri ei tiennyt, mitä niille olisi pitänyt tehdä. Silloin hain viimeisen kerran apua. Nyt olen ottanut opikseni: apua ei ole eikä tule.

Sairaala ei ole ratkaisu. Siellä ei saa itkeä. Siellä annetaan niin paljon lääkkeitä, että potilas on varmasti hiljaa ja rauhallinen. Tunteet ovat hoitajista ja lääkäreistä kiusallisia ja inhottavia. No niin, oikeastaan mielenterveyspotilaat ovat kiusallisia ja inhottavia. Siksi me hautadumme kotiin. Kukaan ei oikeasti kestä meitä silmissään. Psykiatrisissa sairaaloissa potilaat eivät ole ihmisiä. Sairaalassa pitää olla näkymätön ja vaivaton. Juuri siitä on kaikki minun ongelmani syntyneet alunperinkin!!!!

Tunteita pitäisi voida käsitellä terapiassa. Olenhan minä siellä itkenyt, mutta ei se ole ollut kuin pintaraapaisu tunteisiini. Pitäisi olla turvallisessa ympäristössä, jotta voi oikeasti päästä kiinni kauheisiin muistoihin. Viimeisimpään terapeuttiin en kyennyt luottamaan. Ensinnäkin hän muistutti minua ädistäni ja toiseksi hänhän lähti heti terapian alkumetreillä täysin yllättäen ulkomaan reissulle. Äkkilähdöllä. Luota siinä sitten, kun koko ajan odotin, että koska hän taas häipyy. Ensimmäinen terapeutti oli tylsä eikä hän kannustanut minua ollenkaan. Keskimmäinen terapeutti taas oli mukava ja empaattinen, mutta minä olin aivan zombiena lääkkeistä.

Sen tiedän, että ilman eläimiä minusta ei ole mihinkään. Ne pitävät minut kiinni elämässä. En luota kehenkään niin paljon, että antaisin ne kenenkään hoiviin. Varsinkin, kun edellisen kerran kun annoin koirani jonkun hoidettavaksi, se kuoli auton alle muutaman tunnin sisällä!

Kai minun on parasta luopua paranemisajatuksista ja tunteiden käsittelystä. Hoidan vain tätä helvetin arkea kuten tähänkin asti ja kitkuttelen puolikuolleena ja yksinäisenä elämäni loppuun asti. Palaan takaisin naamion taa teeskentelemään. SEN MINÄ OSAAN. KIITOS ÄIDILLENI, JOKA ON MINULLE SEN OPETTANUT.

LOPPU.