Selailin eilen tunnelukkokirjaa. Sieltä jo edellisellä kerralla pomppasi esille tunnevaje- niminen lukko. Se ohjaa minun tekemisiäni hyvin pitkälle. Kun en ole lapsena kokenut läheisyyttä ja lämpöä, niin haen sellaista puutetta aikuisenakin. Paitsi, että osaan minä vaatia kuitenkin itselleni sitä, mitä tarvitsen. Toisten ihmisten tunnelukot estävät minua saamasta, mitä pyydän. Tulen joka tunnelukon kohdalla samaan päätökseen. Minulla on vanhempieni ansiosta kaikenlaisia lukkoja, mutta kissojen ansiosta ne eivät estä minua täysin. Olen sitten kuitenkin saanut eläimiltä kokea sellaista lämpöä, että tunnistan sen puutteen. Joka kerta tämä havainto hämmästyttää minua yhtä paljon!  

Jotain perustavanlaatuista ongelmaa minulla on vielä itseni puolustamisessa. Koin taas petttymyksen itseni kanssa eilen, kun tilaisuus kolkutti ovelleni kahden virpojan asussa. Pojat olivat liikkeellä aivan vääränä päivänä. En ole ikinä kuullut, että missään virpojat kävisivät lauantaina. Virpomispäivä on palmusunnuntai tai pääsiäissunnuntai. Ei lankalauantai. Tämän lisäksi pojat alkoivat virpomaan heti, kun ovi aukesi. Eivät kysyneet lupaa. Ei mitään tapoja! Mitä minä tein? Mutisin, että haen jotain palkkaa. En kertonut, että tänään ei saa virpoa tai että pitää kysyä ensin lupa. Mielessäni nousi ajatus siitä, että en halua moittia lapsia. Miten ne lapset oppii tapoja, jos ei kukaan kerro miten kuuluu tehdä? Jos en uskalla aiheuttaa pettymyksiä lapsille, niin en taatusti uskalla sitä tehdä aikuisillekaan.

Kuinka monta kertaa minun pitää turhautua itseni kanssa ennen kuin kykenen toimimaan niin kuin haluan? Ei toisten tekemien virheiden oikominen ole vakavaa. Sehän vain auttaa loppujen lopuksi. Jokin siinä kuitenkin pelottaa.