Eilen illalla olin jo sängyssä ja itikka inisi jossain. Kävin tappamassa sen ja käteeni jäi verinen läntti. Se olikin jo käynyt syömässä minua tai koiria. Roope tuli katsomaan mikä paukahti ja näytin sille kättäni. Se nuoli sitä vähän ja menin takaisin sänkyyn. Vähän ajan kuluttua Roope tuli viereeni sänkyyn ja jatkoi käteni nuolemista! Sitten se nuoli vielä toisenkin käden varmuuden vuoksi. Minulle tuli valtava lämmön ja rakkauden tunne tätä hellää koiraa kohtaan! En olisi ikinä uskonut, että nuori uroskoira voi olla noin huolehtivainen! Se on itse asiassa ennenkin hoitanut minua. Muutama viikko sitten sain haavoja käsivarteeni pihatöistä. Ne olivat jo kuivuneet, kun Roope  huomasi ne ja nuoli haavojani.

Lämmön tunne nostatti kyyneleet silmiini ja aloin ajattelemaan, olenko koskaan kokenut moista huolenpitoa aiemmin. Omaksi surukseni jouduin toteamaan, että en ole. Edes lapsena sairaana ollessani en ole tuntenut muuta kuin olevani taakka. Kukaan ei todellakaan ole koskaan hoitanut minua niin hellästi kuin tämä koira. Siitähän kyyneleet muuttuivat surun kyyneleiksi. Roope tuli kohta takaisin sänkyyn ja yritti mennä yöpöydälleni. Ihan kuin se olisi yrittänyt hakea nenäliinoja minulle! No, oikeasti se oli vain levoton koska sillä olikin vielä pissahätä. Kävin sen kanssa nimittäin ulkona ja kohta se tekikin isot pissat.

Lapsuuteni on ollut todella traumaattisempi kuin olen tähän asti ymmärtänytkään. Onneksi tassuterapeuttini näyttävät kykenemään antamaan minulle sitä, mitä minulta on jäänyt puuttumaan. Miina on opettanut minua suhtautumaan muuhun maailmaan kissamaisen tyynesti ja koirat antavat minulle hellyyttä. Pääsee sillä ainakin alkuun.