Mua harmittaa, kun en raaskinut maksaa jotain 100 euroa viikonlopun mittaisesta kirjallisuusterapiakurssista, joka järjestettiin yhdellä kristillisellä opistolla alkukesästä. Jospa tilaisuus tulisi joskus uudelleen. Taideterapia on nimittäin yksi kiinnostava asia, jota en ole kokeillut. Erityisesti kirjallisuus- tai musiikkiterapia voisivat minua auttaa. Olin kyllä kerran maalauskurssilla, joka oli mielenterveyspotilaille järjestetty, mutta siellä ei sen suuremmin terapoitu. Maalattiin vaan, mitä huvitti. Sekin olin ihan mukavaa, mutta en minä oikein osaa itseäni ilmaista piirtämällä tai maalaamalla.

Olen tässä kuitenkin itsekseni lueskellut jotain ja jotenkin tuntuu siltä, että olen löytänyt juuri sitä, mitä olen tarvinnutkin. Tai ainakin olen ollut valmis hyväksymään lukemani. Ben Furmanin kirjassa "Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" esitettiin näkemys, että mielenterveysongelmat eivät ole vanhempien vika. Se todistetttiin suomalaisten ihmisten kertomuksista ja tieteellisillä tutkimuksilla. Ei kaikki alkoholistivanhempien tai pahoinpitelyä kohdanneet lapset sairastu. Tämä on minunkin mieleen pikkuhiljaa hiipinyt, kun menneiden kaivelu ei ole minun oloani muuttanut mihinkään suuntaan. Tämä nyt vain on ihan oikeasti sairaus, joka voi periaattessa tulla kelle tahansa. Yhtä tai edes useampaa selittävää tekijää ei voi osoittaa! Siksi hoitokaan ei pure. Kun ei tämä ole niin yksinkertaista. Siinä Furmanin kirjassa oli yksi henkilö, joka myös sai tarvitsemansa avun kirjoista ja koki löytäneensä juuri sen kirjan, minkä tarvitsi.

Tällä hetkellä mulla on meneillään kirja, jossa kerrotaan sairastumisen vaikutuksista koko perheeseen. Mulla nyt ei tietenkään sellaista ole eikä ole ollutkaan ketään, joka mun asioita olisi missään vaiheessa hoitanut. Ehkä sekin on pitkittänyt toipumista, kun ei ole kyennyt olemaan sairas. Tai sitten se on pitänyt mun vain toimintakykyisempänä ja aktiivisempana, mene ja tiedä. Kirjassa oli hyvä kuvaus kuntoutumisesta. Mitä on kuntoutuminen? Mitä tavoitteita mulla pitäisi olla? En minä ole sellaista koskaan ajatellut sen kummemmin. Työkuntoiseksi pitäisi joskus päästä. Se on valovuosien päässä oleva tavoite. Jokapäiväinen selvityminenkin on usein tarpeeksi raskasta. Kunhan sen saisi sujumaan helpommin, siis arjen.

Kuntoutuminen on myös muuttumista ja tulevaisuuteen katsomista. Oikeastaan minun pitäisi yleensäkin alkaa jonkinlaiseksi ihmiseksi. Sairastuminen romahdutti sen lasikuoren, jonka sisällä olen ollut. Ulospäin näytti siltä, että olen tunnollinen ja asiallinen ihminen. Kuoren sisällä ei vain ollut muuta kuin hallitsemattomia tunteita. Minä romahdin, koska jouduin tekemisiin toisen ihmisen kanssa eikä minusta ollut siihen? Murusista joudun kokoamaan itsestäni ihmistä. Enhän minä ole murrosikäisenä hakenut paikkaani maailmassa. Minä elin sen varassa, että minusta tulee eläinlääkäri. Siinä kaikki. Pidin itseäni ujona, arkana ja hiljaisena. En minä kai edes sellainen ole. Kaikki on hajonnut, mihin uskoin ennen. Enhän minä oikeasti halua edes elää. Olen hengissä vain siksi, että Miina käski!

Joskus tämän blogin alkuaikoina toin esiin sen, että haluaisin sairastua vaikka syöpään ja kuolisin pois. Sain siihen kommentin, ettei niin saa toivoa, koska syöpä on niin kauhea tauti. Onko minun tautini sitten yhtään sen mukavampi!!!! Kuusi vuotta on kulunut ilmaan minkäänlaista remissiota (oireetonta jaksoa). Ei se kirjoittaja tajunnut tätä epätoivoa laisinkaan. Syöpä toisi toivon poispääsystä. Pelkkä masennus on hidasta kidutusta vailla toivoa sen loppumisesta. Vuodesta toiseen hiipumista. Kyllä, minä haluan kuolla.

Ei kai tässä voi paraneminen käynnistyä laisinkaan, kun sinnittelee hengissä kissan vuoksi. Pohjalla ollaan, vaikka muuta voisi luulla. Pitäisi olla joku syy elää sitten kun Miinasta aika jättää. Sitten voisin alkaa kokoamaan murusiani yhteen, ihmiseksi. Usko, toivo, rakkaus eivät ole minun ulottuvillani. Onhan se oikeasti säälittävää, kun rakastaa vain eläimiä. Kaikki minun ikinä tapaamani ihmiset eivät ole rakastaneet minua yhteensä sen vertaa kuin tuo yksi rakas kissa. Minun rakkauteni ei ole ihmisille kelvannut. Miten siinä sitten voisi tuntea olevansa minkään arvoinen? 

Miinan vuoksi minä yritän jaksaa paremmin arkeani. Olen alkanut pakottaa itseni ylös aikaisemmin aamulla. Herätyskellon pitäminen päällä ei enää vie minulta yöunia. Ulkoisesti saatan olla jopa vähän pirteämpi. Sisältä olen tyhjä ja yksinäinen.