Sain juuri luettua Anja Laurilan kirjan "Isäni tytär". Siinä oli lopussa puhetta identiteetista ja itsehoitotehtäviä. Identiteettiosuus sai minut käsittämään, että se on mulla hukassa. En oikein ole enää pitkiin aikoihin tiennyt kuka tai edes millainen olen. Olen kasvanut pitämään itseäni hiljaiseksi ja ujoksi, mutta viime vuosina olenkin ollut avoin ja rohkea. En tiedä, mikä on masennusta ja mikä minua. Tai onko se, mitä olen luullut itsestäni vain kasvatukseni tulosta. Olenko ollut hiljainen, ujo ja näkymätön vain ja ainoastaan äitini miellyttämiseksi. Olenko todella voinut pitää oman itseni niin täydellisesti piilossa? Luultavasti näin onkin. Siinä tapauksessa minulla on melkoinen työ tutustua itseeni!

Itsehoitotehtävät vaikuttivat ensisilmäyksellä työläiltä. Minua ei olisi yhtään ne kiinnostaneet. Sitten eilen totesin, että niistä voi olla hyötyä, jos vain alan hommiin. Aikaahan minulla on! Haluttomuus on sellainen tunne, jota vastaan pitäisi useammin uskaltaa käydä. Olen minä sen verran laiska, että mieluiten menisin sieltä, missä aita on matalin. Sillä lailla ei tapahdu edistystä. Tein ensin tehtävän, missä piti piirtää viiva elämästään. Viiva menee korkealla siellä, missä on mennyt hyvin ja matalammalla, kun on elämässä mennyt huonosti. Terapeutti teki tämän kerran minun kertomukseni perusteella. Minun omassa versiossa viivat meni paljon jyrkemmin ylös ja alas.

Toisessa tehtävässä piti joka elinvuodelle tehdä oma paperi ja kirjoittaa siihen sen vuoden tärkeimmät asiat. Pääsin lukion viimeiseen vuoteen asti. Muistin vanhojentanssiharjoitukset. Poika, johon olin tulisesti rakastunut, huusi kovaan ääneen, että joku voisi tanssia kanssani, jos ajaisin viikseni. Voi sitä häpeän tunnetta, jota silloin koin ja myös kaikki nämä vuodet aina kun olen tuon muistanut! Itse asiassa minulla oli sillä hetkellä jo tanssikaveri. Tanssin toisen tytön kanssa, koska kaikille ei ollut poikaparia. Emme suinkaan olleet ainut tyttöpari. Jälkeenpäin tajusin, ettei tanssit olleet mikään pakollinen asia. Pari mun kaveria ei osallistunut ja olin aika kade, kun en tajunnut jättää tansseja väliin. Ei ne nyt mikään hieno kokemus ollut. Lähinnä rasittava. Se, mikä muistui mieleeni yhtäkkiä, sai häpeän katoamaan. Minä olin huomaamattani näyttänyt, että olen minä naisellinen viiksistä huolimatta. Tanssien alkua odottaessa kuulin, kun yksi poika sanoi tälle mun ihastukselle ja pilkkaajalle, että katsoo minua. Kaunis mekko päälläni korosti kaikkia kauniita naisellisia kurvejani. Siinä ei paljoa viiksiä huomannut. Pojat ei sen jälkeen sanonut mulle yhtään mistään mitään. Viisitoista vuotta on kulunut ennen kuin tämän muistin ja tajusin!!!! Häpeä katosi. JEE!

JA HÄH HÄÄÄ!!!!! Siitä saitte.

Nyt mun ei tarvi enää odottaa, että tulisi luokkajuhlia, että voisin näyttää. Tosin olisihan se kiva nähdä, kun muut on lihonut ja musta on tullut entistä nätimpi.  Vähänkös oon ilkeä, mutta muut oli nuorena hyvännäköisiä ja hoikkia ja mulle  se sitten koittaa vasta aikuisena.