Minun on helppo antaa itselleni anteeksi oma epätäydellisyyteni, mutta läheisiltäni taidan sitä silti odottaa. En kestä pettymyksiä. En alkuunkaan. Olen joskus aiemmin pohtinut sitä tosiasiaa, että kaikkiin ihmisiin pettyy joskus, mutta olen sen päässyt unohtamaan. Se, että tunnen pettyneenä itseni hylätyksi on minun ongelmani. Ei Eskon tai kenenkään muun. Olen vaativa ja suorastaan säälimätön. Joustamattomuus lienee suurimpia masennukselle altistavia syitä ja sitä minä kyllä olen.

Vaikka haluaisinkin luovuttaa suhteestani, niin ehkä minun ei sitä kannatakaan tehdä. En voi parantua, jos kökötän yksin kotona. Tarvitsen nimenomaan haasteita ja ongelmia. En voi opetella joustavuutta, ellei joku kokeile rajojani. Tämän myöntäminen tuntuu vaikealta. Olisi niin paljon helpompaa vain luovuttaa. Mutta kun Esko haluaa jostain syystä kiusata itseään minun kanssani. Hän ei halua luovuttaa, vaikka minä olen vaikea ja kiukkuinen. Äitini uskoi kerrasta, kun sanoin, etten halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Hän luovutti noin vain. Esko ei.

Minun pitää muuttua, jos haluan parantua. Minä haluan parantua!!! En minä silti usko olevani huono ihmisenä. Minussa on vain sellaista joustamattomuutta, jota on ollut vaikea tajuta. Päätösten muuttaminen on eräs vaikea asia minulle. Olen taipuvainen kuvittelemaan, etten voi muuttaa mieltäni. Se on ollut ja pysynyt kiveen hakattuna. Olen pitänyt itseäni luotettavana, kun päätäni ei voi kääntää enää. En ehkä pidä sitä enää välttämättä niin hienona asiana. Olisi oikeastaan ihan vapauttavaa olla joskus täysi tuuliviiri. Ajatella ja tehdä mitä mieleen juolahtaa ja kohta olla eri mieltä. Tuntuu kyllä ihan mahdottomalta. Paitsi että koko ajanhan minä teen niin!