Olen uskonut pitäväni itseäni arvokkaana ihmisenä, mutta en minä kaikesta itsessäni ole ylpeä. Olen puoliksi espanjalainen ja sen pitäisi olla eksoottinen ja erikoinen asia. Silti olen aina hävennyt sitä. Muistan ekan luokan alun. Minulla ei ollut yhteistä kieltä koulukavereiden kanssa, mutta ei se meitä haitannut. Ekan luokan lopussa puhuin sujuvaa suomea ja luulin, että minun nimeni pitää olla suomalainen. Minulla onkin kaksi sukunimeä, toinen isältä toinen äidiltä. Käyttämällä vain toista voin vaihtaa "kansalaisuutta" ja identiteettiä näppärästi. Usein olen harkinnut espanjalaisesta nimestä luopumista kokonaan. Jostain syystä en voi sitä tehdä. Inhoan sitä nimeä, mutta se on silti osa minua. Olisi niin mukavaa olla nimeä myöten oikeasti suomalainen, mutta tiedänhän minä ettei se mitään muuta. Naama paljastaa aina sen, että minussa on muutakin verta.

Minua nolottaa myös kaikki, mitä tein itsekseni lapsena. Se, kun kaivoin löytämäni kuolleet eläimet maahan. Se, kun yritin ottaa pokkarilla kuvia kukista. Se, mitä ei voi jakaa toisten kanssa, tulee hävettäväksi. Kukaan ei ollut koskaan kiinnostunut siitä, miten aikani kulutin. Se, mistä ei puhuta, on noloa. Minun ajankäyttöni oli siis noloa eikä kukaan muu kai leikkinyt samanlaisia leikkejä. Olin luita ja ytimiäni myöten erilainen eikä sitä todellakaan kukaan kehunut.

Aikuisena minusta on tuntunut nololta puhua nimeni alkuperästä. Ehkä siksi kukaan ei kiinnostu asiasta sen enempää. Minun vaivautuneisuuteni saa ihmiset välttämään aihetta. Jotenkin minun pitäisi alkaa olemaan ylpeä kaikesta itsessäni. Minun pitäisi lakata pitämästä itseäni tylsänä. Miten minä voisin muka olla tylsä, kun minulla on sellainen tausta kuin on! Ei saisi syyttää, mutta vanhempani ovat saaneet sen aikaan, että pidän itseäni tylsänä. He eivät olleet minusta kiinnostuneita. Mitä muuta lapsi voisi päätellä, kun ne ihmiset, joista on täysin riippuvainen eivät osoita mitään kiinnostusta? Lapsi, jota kannan mukanani on se, joka sanoo minua tylsäksi. Aikuinen, joksi yritän tulla, sanoo, että olen aivan yhtä mielenkiintoinen ja erikoinen kuin kuka tahansa muukin.

Menneisyys on ehkä taakse jäänyttä elämää, mutta silti osa siitä pysyy riippakivenä niin kauan kuin sitä ei kohdata ja todisteta vääräksi. Sisäinen vaillejäänyt lapsi puhuu meille sanoin, joita ei ole helppo tunnistaa lapsen sanoiksi. Minä en ole tylsä.