Tämä aamu alkoi ihan lupaavasti, kun vaaka näytti pitkästä aikaa alle 70 kiloa. Kuusi kiloa painonpudotusta vielä jäljellä. Helmikuussa paino ei pudonnut yhtään, pikemmin vain nousi. Pari viikkoa olen liikkunut koirien kanssa niin paljon, että aloin jo ihmetellä, että hikoilenko ihan turhaan. Näköjään en.

Aamiaisen yhteydessä tein taas ristipistotyötäni ja huomasin tehneeni laskuvirheen aiemmin. Jouduin purkamaan aika pitkästi ja langat meni solmuun monta kertaa. Vessassa tuli täysin onneton olo ja olin kiukkuinen ja itkuinen. Pienestä harmista näyttää mieli menevän ihan alamaihin. Koirien kanssa kävely ei myöskään piristänyt kuten ei yleensäkään. Juuri kun oltiin koiratarhan kohdalla harjoittelemassa rauhoittumista, tuli rekka. Minulle tuli kiire mennä pois alta ja mahdollisimman kauas, jotta Peppi ei olisi hermostunut. Niin kauas en todellakaan päässyt. Peppi ehtii hermostua jo vaikka kuinka kaukana rekasta. Niin kuin siinä ei olisi tarpeeksi, niin Roope käytti tilaisuutta hyväkseen ja kävi Pepin kimppuun. Siinä sitä sitten sain komentaa koiria käyttäytymään kunnolla eikä rauhoittumisesta tietoakaan. Minulla ainakaan.

Eilen oli joogassa ihan hyvä mieli. Parilla ekalla kerralla purskahdin itkuun kesken kaiken. Se oli vähän ikävää. Onneksi siitä ei tullut tapaa. Olen koittanut miettiä tuota niskaani ja hartioitani, kun niitä kiristää niin usein. Terapeutin mielestä se voisi olla ahdistuksen somatisaatiota eli olen siirtänyt tunteeni kehooni. Ehkä minulla sitten olisi syytä olla ahdistunut. Mielummin minä olisin ahdistunut kuin kipeä. Kivunhoito on työlästä ja vie liikaa huomiota muista asioista. Tosin sen ansiosta olen joka viikko käynyt kuntosalilla tänä vuonna ja siitä olen kyllä ylpeä. Pitäisi vain yrittää saada se ahdistus esille ja mieluiten kotona eikä julkisilla paikoilla.