Ei voi enää kuin itkeä. Mun hartiani ei parane. Tämä tulee viemään viikkoja. Ehkä jopa puoli vuotta kuten viimeksi kun loukkasin nilkkani. Sen ajan saan olla sama paita päällä ja peseytymättä. Silmätippojakaan en saa kuiviin silmiini laitettua. Mä en kykene riisuutumaan eikä mulla ole ketään, joka auttaisi. Menen lääkäriin huomenna, jos suinkin saan ajan. Ei ole kovin todennäköistä sekään. Eikä siitä käynnistä mulle tosin mitään apua ole. Hartiasta otetaan röntgenkuva, todetaan ettei ole murtumia ja käsketään syömään buranaa. Burana ei saa mun kättä nousemaan. En mä mihinkään töihin pääse. Kotona pysyt, sanoo ilkeä maailma. Lällälläää. Älä suotta haaveile. Sinun kuuluu syrjäytyä.