Vettä satoi kaatamalla ja minua rupesi itkettämään aivan kamalasti. Tuli netissä vastaan pohdintoja lapsenteon syistä ja minä aloin miettiä äitiyttä. Siis omaa äitiäni, itse en tahdo lapsia. Miksi tahtoisin, kun minulla oli niin yksinäinen ja kylmä lapsuus? Itkin ja itkin ja surin lapsuuttani. Terapeutti sanoikin, että niin pitää tehdä kunnes suru on surtu. En ole siihen juurikaan kyennyt. Kotona mietin lähinnä arkisia asioita. En kertakaikkiaan ole päässyt tunteisiini kiinni. Nyt pääsin.

Lähdin sateeseen koirien kanssa kävelylle, kun ajattelin ettei se sade kumminkaan lopu. Käveltiin ehkä 10 minuuttia ja sade loppui. Käveltiin ja minä itkin. Roopea kiinnosti yksi reitti, jota ollaan vain kerran toiseen suuntaan kävelty. Päätin mennä sinne ja itkin edelleen. Jossain vaiheessa itku loppui ja aloin kiinnittää huomiota siihen, miten innoissaan koirat olivat. Puolentoista tunnin lenkki siitä tuli ja hiki tuli sadevaatteissa. Onneksi kumisaappaani ovat hyvät eikä niistä tule rakkoja.

Mahtaa minulla kestää pitkään suremattomien surujen sureminen tällä menolla. Tunteeni ovat edelleen liian syvällä piilossa. Itkeminen on jo pitkään tuntunut todella vaikealta yksin ollessa. Silloinkin, kun on olisi ollut suoranainen tarve itkemiselle. Ehkä minä kaipaan "yleisöä" ja todistajaa tunteilleni? Vaikea sanoa. Ainakin terapeutin luona ei ole yhtään vaikeaa itkeä.

Kateus kaikkia niitä lapsia kohtaan, joilla on hyvä suhde äitiinsä ainakin näyttää surun laukaisevan. Minulla oli sentään kissa. Veljelläni ei oikein tainnut olla mitään. Nyt hänestä on tullut samanlainen tunnekylmä ihminen kuin vanhemmistamme. Enkä minä voi sille mitään.  Sitäkin minä surin. Suren koko loppuelämäni todennäköisesti ellei jotain muutosta tapahdu.