No, niin ajattelin lähteä tänään lopultakin vaihtamaan niitä koirien liivejä, mutta ei tästä näytä tulevan mitään. Aamulenkin jälkeen alkoi olla sellainen olo, että on pakko tehdä ensin ruokaa ja syödä. Ahdistaa tämmöinen, kun mitään ei voi tehdä. Koko ajan joutuu vain miettimään hänen armon verensokereitansa! Mun surkea elämä pyörii vain omia vakiintuneita uomiaan ja asioilla lähtö on vain ihan kamalaa. Jo noilla kansalaisopiston kursseilla käyntikin on ollut pelkkä stressiä. Onneksi ensi viikosta alkaa joulutauko! Olen niin kypsä! Ei minusta ole mihinkään. Tahdon vain hautautua omaan kolooni. Ihmisten kanssa oleminen väsyttää ja ahdistaa. Olen minä vain jo niin syrjäytynyt kuin olla ja voi. Oli aivan helvetin vaikeaa laittaa edes kaverille tekstiviesti, kun minulla ei ole hänen osoittaan missään ylhäällä. Viime vuonna jäi kortin lähettäminen väliin, kun en saanut kysyttyä silloin osoitetta. Hurja edistys vuodessa.... Voi miten säälittävää...

Kai tämä nyt on taas sitä henkistä kamppailua, jonka voittaminen voi johtaa kasvuun. Tuntuu niin pöljältä, että itsensä kanssa pitää oikeasti taistella! Olemattomista asioista lannistun ja vajoan suohon. Kohta pitää varmaan ruveta tekemään jotain hengitysharjoituksia, jos tämä stressi vain yltyy. Epämukavuusalueella opetellaan elämään. Ehkä on ihan hyvä, etten yrittänyt pitää tätä moskaa sisälläni, vaan annoin sen vallata mieleni. Ahdistaa, kun kello on jo vaikka mitä enkä mihinkään ole päässyt!!!!