Sain eilen kuulla, että yksi kurssikaverini oli kuollut. Kahden pienen tytön äiti. En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta surulliseksi se veti. Varsinkin, kun tulin ajatelleeksi, että minä olisin ennemmin joutanut kuolla. Minua ei kukaan tarvitse eikä kaipaa. Se ei ole mitään masentuneen ajattelua vaan ihan kylmä tosiasia. Minulla ei ole lapsia ei miestä. Kukaan ei soittele minulle. Koirani ja kisu pärjäävät kenen tahansa ihmisen hoivissa. Eivät ne oikeasti minua tarvitse. Minä kyllä tarvitsen niitä.

Ei ole vielä huvittanut soittaa terapeutille uuden ajan varaamiseksi. Olen alkanut pyörittää päässäni sitä toivotonta ajatusta, että en jaksa enää pinnistellä. En jaksa enää jatkaa tätä epätoivoista yritystä itseni parantamiseksi. Jospa minun ei kuulukaan pinnistellä? Eihän se ole auttanut mitään viimeisen viiden vuoden aikana. Ehkäpä minä vain joudun huonompaan jamaan, kun joudun yksin etsimään itselleni hoidon. Joudun olemaan itseni lääkäri, kun oikeat lääkärit eivät ole kiinnostuneita toivottomista tapauksista. Toivoton minusta on tullut, kun mikään lääke ei ole saanut minua parempaan kuntoon. Ennemminkin ne on vienyt minulta kaikki voimat.

Haluan olla pieni ja avuton. Haluan, että joku huolehtii minusta. En halua ottaa vastuuta itsestäni. Olen joutunut tekemään niin aivan liian pienestä pitäen. Jään kotiin odottamaan, että joku tulee auttamaan minua. Saan odottaa koko loppuelämäni. Ihan sama. Kukaan ei välitä minusta. Ihmiset ovat kylmiä ja tyhmiä.