Pari päivää on päässäni soinut mainoslaulu parinkymmenen vuoden takaa: " Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle! Hyppää, hyppää, hyppää, hyppää!" Se alkoi soimaan, kun katsoin Roopen hyppäämistä hankeen. Itse leikin nimittäin toisten lasten sellaista leikkiä silloin parikymmentä vuotta sitten, että lauloimme tätä mainoslaulua ja hyppäsimme lopuksi hankeen. Pakkohan se oli kokeilla.  Kivaa oli pomppia hankeen, vaikka saisikin lunta olla paljon enemmän.

En muistanut ollenkaan olleeni lapsellinen lapsena. Muistin itseni vain totisena ja yksinäisenä.

Oloni on ollut pitkästä aikaa vähän väsynyt. Aivoni tuntuvat jähmeiltä ja tekisi mieli mennä nukkumaan. Ennen olisin ollut siitä kiukkuinen, mutta nyt uskoisin sen olevan seurausta aivojen uudelleenkytkennöistä. Tai toivoisin, että jotain kunnon liikettä pitkään käyttämättä olleille hermoverkostoille olisi meneillään.

Yksi syy väsymykseen voi olla se, että olen päättänyt alkaa peilata itseäni toisia ihmisiä vastaan tietoisesti. Kaikkihan me teemme niin tiedostamattamme ja vaikkemme haluaisikaan. Minä olen päättänyt ottaa siitä enemmän irti. Tähän asti olen vältellyt toisten ihmisten arvostelua, jotta en olisi kuin äitini. Tietysti olen ollut tekopyhä. Olenhan ihan häpeämättä haukkunut äitiäni ja miesystäviäni täällä. Tavallaan en ole yhtään äitiäni parempi. Toisaalta siitä on ollut hyötyä. Olen päässyt arvostelusta arviointiin. En ole enää tunteiden armoilla ajatellessani niitä, jotka ovat tehneet minulle väärin. Olen päässyt suuresta osasta katkeruudesta ja vihasta eroon. En uskalla väittää päässeeni niistä kokonaan. Ehkä joku päivä voin niin tehdä. Toivottavasti.

Minua on suuresti loukannut jotkut kommentoijat, jotka ovat antaneet minulle neuvoja. Toisten kommentit puolestaan ovat olleet myötätuntoisia ja lämmittäneet mieltäni. Tajusin eron. Osa neuvoista on ylittänyt tärkeän rajan. Mikä on minun elämääni ja mikä on toisten elämää. Se että joku on todennut jonkun keinon hyväksi elämässään, ei tarkoita että minun pitäisi sitä noudattaa, jos en koe sitä omakseni. Läheisriippuvaiset ovat ihmisiä, jotka haluavat pelastaa toiset ihmiset tuskalta ja onnettomuudelta. He eivät tunne itseään kokonaisiksi elleivät saa roikkua toisissa ihmisissä kiinni. He yrittävät hallita toista ihmistä osana itseään, koska eivät tajua missä raja heidän ja toisen välillä kulkee. Minä olen tunnnistanut omat rajani loukkaantumalla. Minä elän elämääni niin kuin itse koen parhaaksi. Kellään ei ole oikeutta sanoa minulle, että valitsen väärin! Omat ovat valintani! Jos hyväksyt toisen ihmisen sellaisena kuin hän on, niin hyväksyt myös hänen valintansa ja toivotat onnea hänen valitsemalleen tielle.

Suurin osa ihmisistä ei hyväksy toisia sellaisina kuin he ovat. Me arvostelemme jatkuvasti toistemme valintoja ja elämää. Minä en ole tässä asiassa yhtään sen parempi kuin muut. Ainakin minä myönnän sen.

Uhkailu on muuten erittäin toimiva keino myös koirankasvatuksessa. Kävimme viime viikolla 12 km:n rekilenkin koirien kanssa. Roope kulki tunnustellen ja miettien, mutta se halusi aina jatkaa matkaa. Lopulta löytyi myös vauhtia ja häntäkin heilui rennosti ja tyytyväisesti. Pakkasta oli ainakin 25 ja lenkki kesti lähes pari tuntia eli kylmä meinasi olla, kun ei tarvinnut potkia vauhtia. Tärkeintä oli kuitenkin se, että koirat eivät väsyneet.