Ensimmäinen päivä töissä oli käsittämättömän raskas. Varasin matkaan hyvin aikaa ja olin puoli tuntia turhan aikaisin perillä. Istuin vartin autossa täysin lamaantuneena, kun väsytti niin valtavasti. Paikka oli melkoinen kaaos ja minun pitäisi se muka saada järjestykseen! Mukavaksi paikaksi sitä minulle markkinoitiin! Mitä mukavaa kaaoksessa on? Ihmiset olivat toki oikein ystävällisiä. Hyvin ottivat vastaan.

Päivän lopuksi olin aivan poikki. Seuraavan yön nukuin huonosti. Tänään olen aivan poikki. Pillahdan itkuun vähän väliä. Pieni ääni sanoo, että muutos on vaikeaa. Isompi ääni ei usko, että väsymys tästä helpottaa. Haluaisin saada itseni pois tästä sairaan roolista. En vain jaksa uskoa, että kykenen siihen sittenkään. Loppujen lopuksi kyse on vain ja ainoastaan siitä, uskonko itseeni. Ehkäpä huomenna oloni on parempi. En välttämättä menisi perjantaina enää toiste töihin, mutta kelloni jäi sinne. Mikähän lie kohtalon oikku?

Minun pitää vain uskoa itseeni ja siihen, että pystyn mihin vain. Voi että se on vaikeaa!!!!