Mulla on ollut pidempään huono omatunto, kun en muka  tee tarpeeksi masennuksen eteen. En käy terapiassa enkä syö lääkkeitä. No, mäkikuismaahan sentään olen syönyt mutta sekin loppuu tänään. En aio sitä jatkaa. En ole oikein tyytyväinen siihen. Tuntuu siltä kuin mahani olisi kipempi ollut juuri sen aloittamisen jälkeen. Lisäksi se on melko kallista. Mielialani ovat myöskin heilahdelleet jyrkemmin nyt. Se voi tietysti olla tuosta huolimatta ennemmin kuin mäkikuisman vuoksi, mutta päätökseni olen tehnyt.

Olen ajatellut mökkiytyväni kotiini. Se taas ei pidä ollenkaan paikkansa! Eilenkin lähdin käymään yhdessä koiratapahtumassa ilman omia koiria. Mähän käyn jossain vastaavassa vähän väliä! Minusta alkaa näyttää siltä, että olen itse asiassa aika aktiivinen. Kotona en ehkä siivoa kovin usein, mutta se ei liene tärkeintä maailmassa.

Monta monta kertaa olen vannonut lopettavani turhat ponnistelut masennuksen vuoksi. Saman aion tehdä juuri nyt. Taas kerran. Voi olla, että en pysy lupauksessani, mutta mitä sitten? Mitä enemmän ajattelen masennusta, sen enemmän se minuun vaikuttaa. Tämänkin olen ajatellut ennenkin ja unohtanut. Oloni on kyllä ajatuksistani huolimatta sairas, mutta voisin yrittää olla huomioimatta sitä niin paljon. Ajattelen vain eläväni päivästä toiseen. Elämä jatkaa menojaan ihan siitä välittämättä, mitä siitä ajattelen. No, nyt ajattelen vain itseni kasvattamista ihmisenä. Yritän sopeutua ja alistua kotona olemiseen. Se on kyllä vaikeaa.

Eilen kun olin ihmisten parissa, minusta tuntui kuin olisin kaksi eri ihmistä. Toinen oli masentunut, toinen ei. Oli jotenkin helppoa ulkoistaa masennus sen toisen riesaksi. Silti se raskas olo oli mukanani. Siihen oli syynä kyllä ihastukseni, joka oli paikalla. Pelkäsin sitä. Syvällä sisimmässäni varmaan toivoinkin sitä. Päällimmäisenä oli kuitenkin paha ja tuskallinen olo. Välttelin parhaani mukaan hänen katsomistaan. Pari kertaa hän tuli kuitenkin puhuttelemaan minua koirista. Äh. Olisi ollut huomioimatta minua. Se oli vain kiusallista. Ihan eri asia kuin facebookissa. Illalla pieni osa minusta halusi kyllä hyppiä tasajalkaa ilosta, mutta vaikea minun silti oli olla iloinen. Olin vain hämmentynyt ja surkea. Rakkaus on vaikeaa. En mä nyt kuitenkaan halua siitä eroon. Ehkä. En minä ainakaan pääse siitä menemään, mistä aita on matalin.