Nukkuminen oli täyttä tuskaa. Aamuyöllä pääni oli jo niin kipeä, että laitoin otsaani kylmägeeliä. Nukkuminen onnistuikin sen jälkeen paremmin. Kipulääke olisi ollut kova sana, mutta luuliin, ettei minulla sitä ole. Aamulla vein ensin Roopen ulos ja sitten minua alkoi huimata. Huimaus ei suostunut millään menemään ohi. Ajattelin tarvitsevani ruokaa, mutta en kyennyt tekemään aamupuuroa. Lopulta tajusin tarvitsevani itse asiassa suolaa. Suolainen elintarvike oli tonnikala, mutta sen ottaminen yläkaapista oli oma esityksensä! Sain juuri ja juuri otettua purkin ja haarukan käteeni ja sitten sukelsin lattialla syömään sitä! Tämän jälkeen konttasin sänkyyn odottamaan  vaikutusta. Jos joku olisi katsellut minua ikkunan läpi, olisi tämä käytös herättänyt melkoisia epäilyjä mielenterveyteni tilaa kohtaan...

Tonnikalapurkki oli pieni, joten se ei täysin poistanut huimausta. Seuraava näytös oli puuron keittäminen huimausta vastaan taistellessa. Yleensä en käytä suolaa, mutta nyt laitoin sitä. Puurosta ei tullut ollenkaan sellaista kuin tavallisesti, mutta sen syötyäni huimaus lopulta katosi.

Päivällä aloin vuoroin hikoilla ja palella. Ennen koirien lenkkeilytystä mittasin kuumeen ja olihan sitä: 37,6. Ei kova, mutta tämä on vasta toinen kerta aikuisiällä, kun minulle nousee kuumetta. Tolvana ja tokkurainen kun olin en hakenut päivällä kipulääkettä, kun kävin kaupassa. Arvelin, että sitä löytyy autosta. Ei löytynyt. Aloin etsia ja etsiä, koska mielestäni sitä piti olla jossain. Oli kyllä: yöpöydän laatikossa! Sen kun olisin hoksannut yöllä...