Tajusin juuri häpeäväni kaikenlaista: taloani, koiriani ja ennen kaikkea itseäni. Haaveilen rahasta, jotta voisin laittaa edes talon nätimmäksi. Mitä se muka muuttaisi? Vain talon ulkonäön. Minä en muuttuisi yhtään paremmaksi. Toisaalta ei kai minussa oikeasti ole mitään vikaa. Sen enempää kuin kenessä muussa ihmisessä tahansa. Yksin olo vain saa asiat vaikuttamaan oudoilta. Ihan kuin tarvitsisin jotain ulkopuolista hyväksyntää itselleni. Toisaalta yhden ihmisen mielipide ei vielä vakuuta minua. Edellinen terapeutti kehui minua monin tavoin. Toisaalta hän sanoi minua myös boheemiksi eli on minussa tarpeeksi valtavirrasta poikkeavaa.

Syvällä sisimmässäni en ole edelleenkään ylpeä itsestäni. Liekö se sitten perua vanhempien hyväksynnän puutteesta. Sitä taas en tule koskaan saamaan. Minun pitäisi ihan itse opetella olemaan ylpeä itsestäni ja luopumaan häpeästä. Aikamoinen temppu! Enpä ole montaa ihmistä tavannut, jotka siihen kykenisivät.

Toisaalta, onko sillä loppujen lopuksi mitään merkitystä masennukselleni, olenko ylpeä itsestäni vai en? Suurin osa suomalaisista kantaa varmasti mukanaan samanlaista häpeää olematta silti masentunut.

Mistä ihmeestä voisin tietää, mikä on oleellista kun ei sitä kukaan muukaan tähän mennessä ole osannut minulle kertoa? Jotenkin tämä pähkäily ei johda yhtään mihinkään. Lyön jatkuvasti päätäni seinään. Turhauttavaa!