Mä oon kuvitellut, että mulla on hyvä itsetunto ja itseluottamus. No, eipä suinkaan. Itseeni luotan yllättävän hyvin. Olen muuttunut lähes täydellisesti siitä tytöstä, joka olin yläasteella. Olen koulutukseni ja itsenäisyyteni turvin oppinut seisomaan oikeasti omilla jaloillani. Ihmisten edessä puhuminen ei pelota minua. Suorastaan hämmästelen sitä, kuinka asia voi olla niin. Olen oikeasti kyennyt pääsemään irti siitä heikkoudesta, joka minuun on lapsena istutettu. Kiitos kuuluu yksin minulle!!!

Itsetunto taas on eri asia... Niin kauan kuin en tunne itseäni kokonaiseksi ja erityisesti kokoNAISEKSI, niin kauan en tunne oikeasti itseäni. Menkat alkoivat tänään ja niin myös hermosäryt. Oloni on aivan alamaissa. Haluaisin vain olla koko päivän peiton alla.

Ajatuskin ihmisistä saa minut ärtyisäksi. Viikonloppuna pitäisi mennä koiratapahtumaan. Ajatuskin inhottaa. En halua nauraa ihmisten tyhmille jutuille, en halua nähdä iloisia naamoja. Haluan murjottaa. Viimeksikin samojen ihmisten kanssa nauroin kyllä, mutta tunsin olevani silti ulkopuolinen ja eri planeetalta. Tunsin itseni ontoksi jollain lailla. En ollut vilpittömästi ja sydämestäni hyvällä tuulella. Tai ehkä en vain ollut onnellinen vaikka olinkin iloinen? Sen paremmin en osaa ilmaista sitä surua mitä tunsin nauraessani. Se oli ikävä kokemus. En haluaisi sitä kokea enää. Toisaalta taas... Huomenna on aina uusi päivä. Ehkä kaikki on toisin huomenna. En ajattele sitä nyt, ajattelen sitä toiste... Ehkä pitäisi useammin suhtautua elämään niin kuin Scarlett O'Hara!