Kahtena päivänä jaksoin käydä töissä muutaman tunnin ja se oli lähestulkoon liikaa. Kello oli soimassa puoli yhdeksältä ja raahauduin Eskon firmalle vasta puolenpäivän aikaan. Ei luulisi olevan kovin rasittavaa, mutta minulle se oli. Nukahdin kohtuullisen hyvin melatoniin voimin, mutta heräsin sitten aamuyöllä valvomaan. Sitä en siedä ollenkaan. Tietoisuus kellon tulevasta pirinästä sen aiheutti. Testasin tänä aamuna, kun en ollut aikeissa lähteä kotoa mihinkään. Heräsin viideltä aamulla ja pistin kellon pois päältä. Sain unen päästä välittömästi uudelleen kiinni ja nukuin vähän yli yhdeksään.

Ei kai tässä voi muuta kuin koittaa totuttaa itsensä aamuherätykseen. Paitsi, että olen yrittänyt sitä jo monta viikkoa. Niin, itse asiassa viime vuonnakin opettelin sitä käymällä siellä yrittäjäkoulutuksessa. Mikä siinä on niin ylitsepääsemätöntä? Pitäisi ehkä laittaa kello soimaan vasta yhdeksältä? Tai kymmeneltä! Tietoisuus siitä, että se soi niin myöhään voisi auttaa. Pikkuhiljaa voisin sitten aikaistaa herätystä, kun kykenen nukkumaan. Vaikea käsittää, miten mä tähän pisteeseen oon päätynyt. Tämä ahdistus aamuheräämisestä on kohtalaisen tuoretta. Parin viime vuoden aikana vasta kehittynyt. Luultavasti se johtuu tästä väsymyksestä ja siitä, että koko mun elämä pyörii sen ympärillä. Suunnittelen jatkuvasti, miten saisin itseni pirteäksi. Valitettavasti epäonnistun joka päivä. En halua ajatella sitä sen enempää! Tai ehkä mun pitääkin vähän aikaa velloa pinnan alla kytevässä epätoivossa. Epätoivossa ja pelossa,että en ikinä enää tulee heräämään aamulla pirteänä. Että loppuelämäni on taistelua väsymyksen kanssa. Väsymys, joka tuli elämääni vasta masennuslääkkeiden käytön myötä. Väkisinkin on hiipinyt mieleeni, että elimistöni on "myrkytetty" lääkkeillä. Tuhottu. Pilattu. Jokainen lääkevaihto pahensi väsymystäni ajan kanssa. Jokainen lääke lisäsi epätoivoa ja teki minusta epäsosiaalisen. Halusin vain piiloon ja eristäytyä.

Vai oliko se lääkkeiden syy? Auttoivatko ne sittenkin vain minua nostamaan mieleni syövereistä kaikkia tuhoisia tuntemuksia, joita ei voi normaalissa yhteiskunnassa turvallisesti tuntea? Länsimainen yhteiskunta ei suvaitse ikäviä tunteita. Silti niitä ei voi hävittää. Piilottaminen johtaa ahdistuneisuuteen, jota sitten turrutettaan lääkkeillä. Minä en suostu siihen. Olen ehkä sittenkin väsynyt vain siksi, että mieleni on täynnä lapsuudesta esille tulleita tuhoisia tunteita. Sen paremmin en niitä osaa kuvailla. Muistelen vain sitä äärimmäistä kokemusta, joka minut valtasi, kun soitin ihastukselleni ja hän ei osannut sanoa minulle mitään. En muista ikinä koskaan missään tilanteessa voineeni niin pahoin. Ja silti se oli tavattoman puhdistavaa samalla. Uskokaa pois: jos joku terveydenhoitoalan ammattilainen olisi silloin nähnyt minut, niin sairaalaan olisin joutunut! Paljon rauhoittavia olisin saanut lisäksi. Niin kuin se mitään olisi auttanut! Päinvastoin. Siispä oli erittäin hyvä, että olin valinnut eristäytymisen! Kuulostaa tosi yksinäiseltä, mutta yksin minun täytyy turvallisesti nämä tunteet kokea. Onneksi en ole koskaan oikeasti yksin. Koirat ja Miina ovat aina apunani ja saavat minut tuntemaan itseni tärkeäksi.

En minä onneksi ole alkanut pelkäämään ihmisiä eristäytymisen myötä. Niinkin voisi käydä.

Hönön vierailu jäi yhdeksi yöksi. En uskaltanut jättää sitä yksin vielä tänne, kun sillä on eroahdistukseen taipumusta. Eilen olin viimeisen kerran pilateksessä ja siksi vein eilen Hönön takaisin Eskolle. Minua niin säälittää se koirapolo. Se on kotonaan niin ahdistunut. Täällä se oli yön jälkeen niin tyytyväinen ja rauhallinen. Minun koirien esimerkki teki sille hyvää. Kolmen koiran kanssa käveleminen oli hankalaa, mutta ei niin hankalaa kuin etukäteen pelkäsin. Hönö tunsi olonsa meidän kanssamme turvalliseksi, mitä se ei kotonaan voi kokea. Siellä sillä ei ole mitään säännöllistä hoitoa. Ulos pääsee tarpeilleen epäsäännöllisesti. Se olisi loppujen lopuksi vähään tyytyväinen koira. Täytyy hakea se taas takaisin joku päivä. On muuten ollut omien kanssa kävely ihan lastenleikkiä vaikka ne kiskoo hihnassa hajujen perään. Hönön kanssa ne kiskoivat vielä enemmän ja Hönö vielä kolmanteen suuntaan. No, oli silti kiva nähdä miten se viihtyi.