Ajatukset voivat pakkomielteisiä. Niin luin yhdestä kirjasta. Aloin miettiä, että mulla varmaan sitten on pakkomielteisiä ajatuksia. Yritän saada kaikki tilanteet hallintaani vaikka sitten jälkikäteen pyörittämällä ja vatvomalla niitä mielessäni rasittavuuteen asti. Voi kun voisi vain antaa olla! Mutta siinäpä se pakkomielteen ongelma onkin... Kun ei vaan voi antaa olla. Etukäteen on toki luonnollista miettiä, mitä sanoisi ja mitä toinen mahdollisesti vastaa. Aika harva voi mennä paikkaan kuin paikkaan suunnittelematta ja pohtimatta etukäteen? Tai mistä minä tietäisin! Onko niin itsevarmoja ihmisiä olemassakaan? Haittaako toisia ihmisiä tuntemattomien ihmisten kanssa puhuminen? Luottavatko toiset ihmiset puhekykyihinsä? Minulla niitä ei ole. Jos en ole suunnitellut etukäteen sanoja, niin ei sitten tule oikein mitään ulos. Paras ystäväni on ehkä ainut poikkeus tähän. Siksi olen heti tuntenut hänet niin läheiseksi! Kun ei ole tarvinnut miettiä etukäteen sanojaan, eikä edes jälkikäteen! Koiraihmisten kanssa voi kyllä puhua koirista. Siinä on varsin turvallinen aihe, jota ei tarvitse valmistella etukäteen.

Facebook on mulle kanssa pakkomielle nykypäivänä. Se tökki eilen pitkään ja olin aivan romuna jonkin aikaa. Helpotus oli suunnaton, kun se alkoi toimia.

Olen ollut koko alkuviikon huolissani naapureista, joilla on yhteinen laatikko. Kun postit on ollut hakematta. Eilen sentään tuli toisesta talosta savua piipusta, joten ei siellä ruumiita sentään ole. Tänään vein postit sinne, kun ei laatikkoon enää muuta mahtunut. Jonkinlaista rohkeutta sekin vaati käydä tarkistamassa, onko kaikki kunnossa. Oli vain jalkavaivainen ja pakkasta pelkäävä vanha mies. Tai oikeastaan sen talon asukas ei ollut paikalla. Tästä tyypistä en ole varma asuuko hän siinä myös vai ei... No, ryyppykaveri lienee ainakin.... Ei kait se mulle kuulu, enkä kysynyt. Kunhan ei ole ketään sairaana apua odottamassa. Se riittää mulle!