Hermosäryt ovat palanneet ja voimistuneet pikkuhiljaa. Tänä aamuna heräsin kovaan särkyyn toisen korvan takana. Kipu oli sen verran kovaa, että mietin jo lääkäriin soittamista! Onneksi se kuitenkin lakkasi vähitellen. Siitä minä sitten tulin siihen tulokseen, että myös mun vatsaoireet on ihan vain samaa psykosomaattista oireilua.

Sen tajusin, että moneen kuukauteen en ole kiinnittänyt kehossani muuhun huomiota kuin olkapäähäni. Yksi jänteenpätkä on kipuilullaan vienyt kaiken energiani. Istun monta tuntia joka päivä netin ääressä tuhlaamassa aikaa. Minun pitäisi kuitenkin kiinnittää huomiota enemmän tuntemuksiini ja antaa tunteiden tulla. Esimerkiksi, kun minun suurin haluni on itkeä, niin miksi minä itken niin harvoin? Onko se minulle hyväksi vai pahaksi, että itken vain 1-2 kertaa viikossa lyhyesti. Pinnallisesti, koskettamatta sisintäni. Ehkä pelkään vajoavani syvempään masennukseen, jos antaudun surulle. Ehkä minun kuitenkin vain on niin tehtävä. Joka tapauksessa särkyni herättelevät minua tekemään jotain.

Sisälläni on kaikki tieto siitä, miten päästä tästä masennuksesta yli. Vaikeinta on osata kuunnella ja ymmärtää sitä tietoa. Kehossani kulkee valtavat kylmät väreet, kun kirjoitan tätä. Olen aina yhdistänyt sen jonkin merkittävän oivalluksen tekemiseen. Minun siis pitää itkeä ja antaa sen kuljettaa minut jonnekin syövereihin.

Tämä itku kertoi minulle lohduttomasta yksinäisyydestä. Se on pohjaton tunne. Mitäs muutakaan se voisi olla, kun koko elämäni on ollut yhtä yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Sisäistä turvattomuutta. Näkymätön lapsi ei saa lohtua missään tilanteessa.