Talven ensimmäiset lumityöt tein tänään. Oli onneksi kevyttä lunta, joten siirsin ne kaikki talon nurkalle vesiputken suojaksi. Sitä on nyt sellainen kasa, ettei pitäisi päästä jäätymään. Sain joulukortitkin kirjoitettua ja talletin kaikki osoitteet koneelle. Ne on mulla ollut ihan siellä täällä irtonaisilla lappusilla ja aina hukassa. Ei oo enää hukassa!  Enon osoite piti ottaa selville soittamalla. Oli rasittavaa kuulla taas, että mun pitäisi soittaa jatkossakin. Mun sukulaisille ei näköjään tule mieleen, että voisi itsekin soittaa, jos tahtoo jutella. En jaksa kuitenkaan siitä kiukutella enolle. Hän on kuitenkin se sukulainen, joka ainoana aikuisena oikeasti touhusi jotain mun kanssa, kun olin lapsi. Jotenkin tunnen olevani kiitollisuudenvelassa. Kyllä hän sen ansaitsee, että minä soittelen. Rasittavaa se on olla ainoa, joka ajattelee ja pitää yhteyttä, mutta ehkä mä selviän kerran vuodessa soittamisesta...

Lunta satelee lisää. Huomenna jatkuu lumen kolaus ja kadonnen kunnon metsästys. Eipähän ehdi eikä jaksa ajatella mitään liian monimutkaista.