Oon ollut allapäin sen vuoksi, etten tuu näkemään mun ihastusta. Hän menee toiseen koiratapahtumaan kuin minä. Oli se kyllä pitkään jo mulla tiedossa, että niin voi käydä. No, nyt sen tiedän ja olen surullinen. Olisihan se näkeminen ollut toisaalta samalla myös kurjaa ja hämmentävää, mutta silti olisin halunnut nähdä. Parempi kai niin. Pitäisi oikeasti päästä näistä tunteista. Kai nämä jollakin lailla auttavat mua pääsemään lähemmäs omaa sisintäni, mutta kun ne ovat tuoneet uusia ajatuksia mun päähän. Ne eivät oo yhtään mulle mieleen. Olen ruvennut haaveilemaan yhden yön suhteesta sen miehen kanssa! Ei se ole yhtään mitä mä haluan! Saahan sitä fantasioida, mutta kun en halua siltikään ottaa yhtään askelta siihen suuntaan, että yhden yön suhde voisi olla mahdollinen kenenkään kanssa. Joo, mulla on vapaus tehdä mitä vain haluan, mutta se ei tyydytä mun tarpeita oikeasti. Mä tarvitsen läheisyyttä. En seksiä. Yhden yön suhde olisi varmin tapa satuttaa itseäni!

Ai niin. Huomasin taas tuntevani outoa velvollisuudentunnetta kaikkea kohtaan. Olen liittynyt paikalliseen mielenterveysyhdistykseen, koska tunnen sen velvollisuudekseni. Liityin hallitukseen ja minua säälittää, kun yhdistyksen toiminta hiipuu. Eihän se minun vikani ole, jos heillä ei ole mitään tarjottavaa ihmisille! Eihän se tarjoa mitään mullekaan. Miksi siis yritän? No, viimeimmät liittyy koiratoimintaan. Tänne on perustettu uusi koirakerho, johon tarjouduin tokojaoston vetäjäksi, kun kukaan muu ei alkanut. Mitä mä muka voin tarjota sillä saralla, kun en harrasta tokoa? Aivan tyhmää. Sitten sinne koiratapahtumaan, johon oon menossa toivottiin arpajaispalkintoja. Minä heti velvollisuudentunteessani pohtimaan, miten voisin osallistua siihenkin. No, nyt neulon sitten kynsikkäitä... Eihän mun oikeasti tarvi!!!! Silti tunnen, että juuri minun pitää antaa kaikille jotain.... Äh.