Mulla oli eilen illalla taas kaikkea hienoa mielessä ja nyt se on kaikki unohtunut. Höh! En muista muuta kuin sen, kun satuin näkemään ikkunasta naapurin sedän. Oli menossa postilaatikolla ja kissa jolkotti perässä. Aika idyllinen näky.

Ai niin! Yksinäisyydestä minä mietinkin uudesta näkökulmasta. Lehdessä oli työttömän "Tarjan" kertomus siitä, kuinka hän kuollessaan jää löytymättä ja muumioituu yksin kotiinsa. Kukaan ei häntä tule kuulemma kaipaamaan. No, minä voisin sanoa ihan saman. Ehkä postilaatikon täyttyminen saa jonkun koputtamaan ovelle kuitenkin ennen kuin muumioidun... Se toinen näkökulma tähän asiaan on: kenestä minä huolestun, jos ei kuulu mitään! Jotenkin tuli tämän ajatuksen saatuani sellainen olo, että aivoissani tapahtuu pikkuhiljaa sittenkin uudelleenkytkentöjä. Kykenen spontaanisti sittenkin muuttamaan näkökulmaa jumiutuneesta itsesäälistä ja itsekkyydestä. Masentuneet ovat kauhean itsekkäitä. Koko maailma pyörii muka meidän ympärillä. No, jos jonkun pitäisi huolestua minun katoamisesta, niin pitää minunkin huolestua lähimmäisistäni!

Haluaisin olla huolissani veljestäni, mutta hän ei halua vastata minulle. Itse asiassa hän on tälläkin hetkellä "kadonnut". En kuitenkaan laita poliiseja hänen peräänsä. Äitini teki sen kerran ja veljeni suuttui järjettömästi. Sillä tempulla saisin lopullisesti välit poikki. Olen minä tuosta naapurista ollut huolissani, kun siellä postilaatikko pursui. Voin minä olla yhtä yksin elävää koulukaveriakin seurailla. Olisikohan siinä tarpeeksi näin alkuun.