Kirjoitin eilen äidilleni kirjeen. Aion lähettää sen sähköpostilla joku päivä. Se ihminen on kylvänyt minut täyteen vihaa ja minä aion lähettää sen takaisin. Jotenkin minun on pakko päästä siitä eroon. Se viha, jota hän tunsi miestään eli isääni kohtaan on niin voimakas, että aloin sen johdosta pelätä miehiä jo aivan pienenä. Niin pienenä, että en muista sitä. Tähän olen nyt päätynyt.

Vihan kylväminen ei loppunut, kun muutin kotoa. Senkin tajusin nyt. Se jatkui puhelimitse. Äitini ei soittanut kysyäkseen, mitä minulle kuuluu vaan päästäkseen helpottamaan omaa oloaan. Siitä minä yksi kaunis päivä irroittauduin, kun suljin kännykkäni. En kestänyt enää sitä vihaa. Siitä hyvästä päädyin vielä mielisairaalan suljetulle osastolle viikonlopuksi. Arvatkaapa vain, mitä se teki minuun kylvetylle vihalle? Se kasvoi käsittämättömälle tasolle. 

Aika ja etäisyys ei ole saanut minua pääsemään eroon vihasta. Sen vain tiedän, että se ei ole minun vihaani ja se pitää minut masentuneena. On aika palauttaa saamani paha lähettäjälleen. On aika tehdä yhteenveto hänen ansioistaan. En usko äitini kykyyn muuttua enää. Minulle sillä ei ole merkitystä. Haluan vain rauhan itselleni.

Minusta on hyvää vauhtia tulossa kylmä ihminen. Myötätuntoni toisia masentuneita kohtaan on ainakin katoamassa hyvää vauhtia. Mitä selvemmin näen, että masennuksesta parantumisen avaimet ovat omassa päässä, sen vaikeampi minun on ymmärtää niitä, jotka tyytyvät lääkkeisiin. Mielenterveysyhdistys on aivan kammottava paikka siinä mielessä. Siellä on vain vapisevia zombieita, jotka tyytyvät olemaan loppuelämänsä sairaita. He eivät arvosta itseään sen verran, että pyrkisivät parempaan elämään ja vaatisivat toisenlaista hoitoa lääkäreiltä. Miten minä voisin sellaisia ihmisiä arvostaa ja kunnioittaa? En enää mitenkään. En ole ylpeä siitä, että halveksin sairaita.  Ennen oli toisin. Ajattelin, että voisin joskus ryhtyä vertaistukihenkilöksi. Minulla olisi paljon annettavaa masentuneille. Nyt sama ajatus on minusta vastenmielinen. En halua enää olla masentuneiden kanssa tekemisissä. Kenties aistin heissä kätkettyä vihaa kuten äidissäni? Voi olla. Onneksi minun ei ole mikään pakko viettää sellaisten ihmisten kanssa aikaa, kun kerran minusta tuntuu pahalta. Tämä voi olla hyvä merkki. Kuuntelen tuntemuksiani sittenkin tarkemmin.