Lähdin aamulla piiiitkälle lenkille koirien kanssa. Puin niille heijastinliivit. Päätin ottaa riskin ja päästää molemmat vapaaksi juoksemaan. Lunta kun on sen verran paljon, että ei ne metsässä jaksa kauan rämpiä!

Metsäautotielle menin ja laskin koirat irti. Ne ampaisivat tietä pitkin riemukkaasti! Oli niillä hauskaa. Jäljet näkyivät tiellä. Muita ei ollut siitä kulkenut pariin päivään. Puoli tuntia sain kulkea yksin. Jäljet johtivat ohi risteyksen, josta yleensä ollaan käännytty. Pakko minunkin oli lähteä sinne päin, pidemmälle lenkille kuin olin aikonutkaan. Aikani käveltyäni kuulin haukkua. Se voimistui ja tunnistin sen Pepiksi... Aloin kutsua sitä luokse. Ei tullut. Kävelin eteenpäin. Roopenkin ääni kuului välillä. Kuului myös toisten koirien ääniä. Kääk!!! Veiköhän tie jonkun talon pihaan ja siellä oli koiria tarhassa? Vai oliko joku koira jänismetsällä? Jatkoin koirien huutamista. Kohta minua alkoi lähestyä punainen piste. Peppi! Se tuli! Voi riemua!

Otin Pepin hihnaan ja käännyin takaisin. Kyllä Roope meidän perässä tulee. Vai tuleeko? Onko se jäänyt tappelemaan? Kyllä se tuli meidän perään!!!! 

Onnistunut aamulenkki ja tyytyväiset koirat. Mikäs tässä ollessa.