Yöllä oli satanut ensilumi! Kaunista. Oli vain vähän arveluttavaa lähteä kesärenkaat alla terapiaan. Olin onneksi hyvissä ajoin liikkeellä ja päätin ajella hiljalleen. Muita ei ollut kovin monta liikenteessä, joten "vain" viitisen autoa ohitti minut matkalla. Joko ne ovat täysin kaheleita tai sitten olivat vaihtaneet jo renkaat. Tiet olivat niin umpijäässä, etten olisi ajanut talvirenkaillakaan kovin lujaa...

Terapeutilla oli oikein juhlapäivä ja hän tarjosi keksiä ja kahvia. Musta kahvi ei oikein mene mulla alas, joten sen jätin juomatta.

Lyhyesti kerrottuna terapiakäynti paljasti tällä kertaa sen, että mun naiseksikasvamisen ongelma on miesten pelko. En ole kai koskaan luottanut minut siittäneeseen mieheen eikä isäsuhteesta voi puhuakaan. Terapeutti ehti hetken jo uskoa, että se mies olisi käyttänyt minua hyväkseen, mutta en usko siihen. Olen joskus itsekin asiaa pohtinut, mutta se ei tunnu todennäköiseltä. Olen nimittäin jo yläasteella todennut pelkääväni miehiä. Siinä tiedossa ei siis ole mitään uutta. Sen merkitys on vain ollut minulle tuntematon. Miten minä nyt muka voisin alkaa luottaa ihmisiin sukupuolesta riippumatta, kun olla möllötän lähes mökkihöperönä kotona? Tarvitseeko minun muka luottaa ihmisiin? Riittäisikö se vain, että pääsisin pelostani? Miten peloista pääsee, jos kaikki elämäni miehet ovat kerta toisensa jälkeen osoittaneet pelkoni oikeutetuiksi?