mutta tulipa tehtyä... Ei tarvi enää sitten mennä noihin malamuutti-ihmisten kokoontumisiin näköjään. En vaan viihtynyt taaskaan! Ei mun seura oikein ketään kiinnostanut. Yksi pariskunta jutteli mun kanssa, mutta heilläpä on muutakin rotua... Muita ei oikein kiinnostanut tutustua uusiin ihmisiin. He vain kaipailiva tuttuja, jotka eivät olleet paikalla. Enkä mä vaan jaksa ymmärtää sitä lapsellista huumoria ja ryyppäämistä. En vaan ymmärrä! Ei se ole yhtään hauskaa!

Oli viikonlopussa pari hyvää hetkeäkin. Mun ihastus kävi kääntymässä paikalla heti perjantaina vähän sen jälkeen kun mä olin tullut paikalle. Tuli autolla juuri siihen missä mä olin koirien kanssa. Livahdin raukkamaisesti aivan välittömästi siitä koirien kanssa kävelylle. Kävellessäni hän ajoi kohta mun ohi poislähtiessään ja tööttäsi mulle!  Vähänkös hämmästyin, mutta en voinut muuta tehdä kuin nostaa kättä. Siinäpä se viikonlopun huippuhetki oli. Näin ihastukseni ja hän tervehti mua vaikka yritinkin vältellä...

Toinen hyvä hetki oli, kun kävin koirien kanssa hiihtämässä ja Roope meni upeasti. Se otti edelläkulkeneet kiinni ja ohittikin monta valjakkoa. Ei ole kyennyt siihen ikinä...

No, nyt olo on vain itkuinen. On kummiskin päällimmäisenä sellainen olo, että reissu oli turha ja hyödytön. Parempi ja halvempi olisi ollut jäädä kotiin. Kukaan ei olisi kaivannut vaikken olisi mennyt! Eikä se ole mitään masentuneen ajatusmaailmaa vaan raaka totuus!!!!! Pitäkää jatkossa kekkerinne ilman mua.