Olikohan mulla oikeastaan mitään sanottavaa...

Koirien kanssa vierähti kolme tuntia tänä aamuna. Ensin tavallinen kävelylenkki. Sitten yritin saada Roopea pienelle rekilenkille. Ei se lähtenyt, joten otin kuormanvetoa hyvillä herkuilla. Se onnistui hyvin. Sitten menin Pepin kanssa suksilla tietä pitkin. Pysyin pystyssä! Peppi veti hurjat 300m ja sitten alkoi vilkuilla taakse. Käännyin takaisin. Yritin vielä Roopen kanssa reellä ja sitten lähdin sen kanssa suksilla. Ilokseni Roope lähtikin vetämään ja ihan rennolla ravilla eikä vastentahtoisesti peitsaamalla. Taas pysyin pystyssä! Kaksi kilometriä mentiin ja sitten Roope ei olisi halunnut takaisin, mutta lähdin vain hiihtämään ja suostuihan se sitten lopulta vetämään taas. Kotona annoin paljon herkkuja ja kehuja. Jos uskaltaisin molempien koirien kanssa lähteä hiihtämään, niin voitaisiin mennä kauemmas ja Peppikin saisi oikeasti liikuntaa. Uskalsin viime vuonnakin, joten enköhän minä nyttenkin.

Olisi kyllä niin paljon helpompaa, jos olisi vain kissa. Voitaisiin Miinan kanssa viettää kissanpäiviä... No, vietetään me sellaista koko ajan! Juuri nyt.

Niin! Sehän mulla on yöunia vienyt, että lupauduin yhteen koirayhdistyksen tehtävään. Maaliskuulla vasta alkaa. Hermostuttaa. Toisaalta, kun sen voi hoitaa pääasiassa kotoa käsin, niin luultavasti jaksan. Kotona on aina helpointa. Tympäisee vain, ettei siihen hommaan muita löytynyt vaikka on yritetty etsiä. Toisaalta se voisi piristääkin. Sen näkee sitten. Kääk.