Menin tänään koirien kanssa mätsäriin. Ensin ulkoilutin Peppiä ja syötin sille nakkeja. Eipä se tosin muista koirista välittänyt muutenkaan. Tämä osuus meni hyvin. Sitten lähdin Roopen kanssa liikkeelle. Se oli ihan vauhko enkä kyennyt viemään sitä mihinkään ilman näyttelyhihnaa. Se siis kuristaa. Pikkuhiljaa se kuitenkin rauhoittui ja suostui sitten syömään nakkejakin. Punainen nauha tuli, ei sijoitusta.

Vein sitten koirat koirapuistoon irrottelemaan stressaavan tilanteen jälkeen. Suunnittelin juuri poislähtöä ennen kuin leikkituntilaiset tulisivat paikalle, kun pari koiraa jo tuli. Kumpikaan mun koirista ei suhtautunut tilanteeseen hyvin. Peppi pelkäsi toista koiraa aivan kauheasti ja Roope oli tälle leikkivälle parille hyvin mustasukkainen. Yritin taluttaa koiria pannoista kohti hihnoja, mutta Roope sai päänsä läpi. Pakko oli se jättää murisemaan ja ilkeilemään toisille ja vetää Peppi mukanani hihnoille. Ei kai Roope sen suuremmin aikonut satuttaa, vaikka toisen koiran omistajan huudoista niin olisi voinut päätellä. Kun tulin takaisin hihnojen kanssa, Roope istui nätisti. Otin sen kiinni ja vein koirat pois. Kaikille jäi paha mieli.

Autossa aloin jo itkeä. En pysty vieläkään lopettamaan. Alitajunta sanoo, että olen epäonnistuja. Yksi epäonnistunut / onnistunut teko määrittää minut. Terapiaa olen käynyt yhteensä pari vuotta ja edes tätä perusasiaa en ole saanut muutettua. Määritän itseni ja arvoni tekojeni ja niiden onnistumisten kautta. Suurin osa ihmisistä itse asiassa taitaa tehdä niin. Se ei ole hyvä tapa elää. Ihmisarvon pitäisi olla teoista riippumaton.

No, voinhan katsella itseäni vaikkapa niiden toisten koiranomistajien silmin: hirveitä koiria, mitä varten se ne tänne toi! Eikö se tajua pitää niitä kotona! Ei mitään käytöstapoja.

Empatia ei auta tässä tilanteessa.

Onneksi on edes Miina, joka ei välitä tuon taivaallista siitä, mitä teen ja miten. Oljenkorteni, josta minun on roikuttava kynsin hampain. Terveen järjen ääneni.

Me ei vain sovita mun koirien kanssa mihinkään. Parasta pysyä kotona Miinan kanssa. Minulla ei ole muuta paikka tässä maailmassa kuin oma kotini. Täällä me voidaan käyttäytyä huonosti, kun ei muutakaan osata. Tiedän, että meni masennuksen puolelle. En minä vain jaksa taistella koko maailmaa vastaan. Niin minun pitäisi tehdä ja siksi en parane. En saa apua taisteluun. Ihmiset kääntävät aina minulle selän, kun yritän kohottaa arvoani. Minulla ei ole varaa epäonnistua toisten silmissä. Siksi en parane. Ihmiset määrittävät toisten ihmisten arvon heidän tekojensa mukaan. Siksi tämä maailma voi niin pahoin. Uskon, että tässä on syy kaiken maailman koulu- ja perhesurmiin. Ihmiset voivat äärimmäisen pahoin, koska vain täydellinen kelpaa. Meiltä vaaditaan mahdottomia.

Minun pitäisi vain saada epäonnistua turvallisesti. Ilman että minut hylätään sen vuoksi. Toisaalta.. miten voin vaatia muilta ihmisiltä sellaista, mihin en kykene itsekään!!! Minä itse olen vaikka kuinka monta ihmistä hylännyt pettymyksen vuoksi. Ettei minua hylättäisi. Miten tämän kierteen saa katkaistua?

Minun se pitäisi oppia sietämään ensin muiden ihmisten epätäydellisyyttä, jos toiset eivät voi sietää minun epätäydellisyyttäni. Hullu johtopäätös. Voiko tuo olla noin.