Eilen illalla pyörin sängyssä ja pohdin jälleen kerran, miten kauan tätä masennusta täytyy kestää. Kuinka paljon ajatustyötä voi olla vielä jäljellä? Yläasteen aikaisen kiusaamisen olen kyennyt antamaan anteeksi. Se on lakannut vaivaamasta minua. Naiseksi en ole vielä kasvanut, siinä on paaaaljon työtä jäljellä. Sitten palasin ajatuksissani lapsuuteen. Siihen kun pyörin sängyssä ja kärsin päänsärystä. Sitten se kolahti: olin jo lapsena masentunut! Järkyttävä havainto! Michael-kissani kuolema yläasteella pahensi vain tilannetta niin, että halusin kuolla. Sen aikainen masennus on päivänselvä. Pienempänä en tietenkään osannut tuntea masennusta henkisesti, kärsin vain fyysisistä oireista. Miten minä sitä lasta itsessäni voisin lohduttaa? En minä yrityksistäni huolimatta osaa. Lopulta osaan vain olla vihainen sille, joka on minut jättänyt moiseen tilaan, yksin. Vanhempani ovat kylmiä, itsekkäitä ihmisiä. En halua enää edes kutsua heitä vanhemmikseni! 

En ole koskaan kuvitellut lapsuuttani onnelliseksi tai edes hyväksi. Se oli vain tyhjää. Lässähtänyttä elämää kuin tyhjä ilmapallo. Totuus on moninverroin pahempi: se oli täysin traumatisoiva. On täydellinen ihme, ettei minusta ole tullut joko täysin avutonta tolloa, joka antaa kaikkien käyttää hyväksi tai sitten itsekästä paskiaista. Kissoja voin kiittää siitä, että minussa on niin paljon hyvää mutta suurimman kiitoksen ansaitsen minä itse. Jotain äärettömän vahvaa minussa todella on, kun olen kyennyt säilyttämään luottamuksen omiin kykyihini. Olen kääntänyt rohkeasti katseeni ihmisistä pois, kun sieltä on tullut vain viestiä minun arvottomuudestani, johon EN OLE SUOSTUNUT USKOMAAN. Se on melkoinen temppu lapselta. Voi Tiina-pieni.