Paikka, josta pieni Miina-kissa haettiin ei ollut kaukana. Kävelimme sinne äitini kanssa. Saimme kuulla, että kissanpentujen emo oli jouduttu lopettamaan. Se oli alunperin steriloitu, mutta tuli uudelleen kiimaan. Eläinlääkäri määräsi sille e-pillerit, mutta niistä se tuli kiukkuiseksi. Pillereiden lopettamisen jälkeen se teki kolme kuollutta pentua. Pillerit aloitettiin uudestaan ja taas emosta tuli kiukkuinen eikä pillereita voitu jatkaa. Nyt syntyi kolme elävää pentua: 2 tyttöä ja yksi poika. Ei mennyt kovin kauan pentujen syntymästä, kun seuraava kiima taas alkoi eikä emo huolehtinut enää pennuistaan. Omistajat tekivät vaikean päätöksen ja lopettivat emon sekä ruokkivat itse pennut. Tänä päivänä pennuilla oli ikää tasan 50 päivää.Jälkikäteen ajatellen emon kiimat olisi saanut loppumaan uudella leikkauksella toisella eläinlääkärillä... no eipä se enää hyödytä. Toinen tyttö ja poika olivat keltaisen väriset, toinen tyttö oli harmaan valkoisen ja keltaisen kirjava. Olisin mielelläni ottanut keltaisen tytön, mutta pennunomistajat aikoivat sen pitää itsellään. Siispä otin sen kirjavan tytön. Sievä sekin oli. Näytti kuulemma siltä kuin olisi vesivärit valuneet.

Päivä oli kolea. Kävellen menimme takaisin kotiin ja kuljetin pennun kainalossani takin alla, ettei sille tule kylmä. Hyvin se siellä pysyi koko kotimatkan. Kotona istuskelin sängyllä Miinan kanssa, kun puhelin soi. Äitini teki jotain keittiössä yleiskoneen käydessä, joten hän ei kuullut puhelinta. Yritin laittaa Miinan sivuun sylistäni, mutta se pisti vastaan ja takertui vaatteisiini kynsillään! Ei auttanut muu kuin pitää Miina sylissä ja mennä sen kanssa vastaamaan puhelimeen.

"Kissanpentu on löytynyt!" sanottiin puhelimessa. Voi, sitä riemua! Uusi pentu ei ehtinyt olla tuntiakaan kotona, kun kateissa ollut löytyi. Soittaja kertoi olevansa naapuritalosta ja kertoi nimen ja oven numeron. Kun lopetin puhelun, huusin heti että Michael on löytynyt. Äiti oli ihan puulla päähän lyöty, kun ei kuullut edes puhelimen soivan. Laskin Miinan sylistäni ja riensin hakemaan karkulaista. Juoksin naapurirappuun ja ihmettelin, kun oven numero ja nimi ei täsmännyt. Kävin ylemmissäkin kerroksissa, mutta oikeaa nimeä ei löytynyt. Päätin soittaa ovikelloa oikean numeron kohdalla ja kysyin, oliko kissanpentuni siellä. Ei ollut. Olin aivan ihmeissäni, kun kävelin ulos. Mistä se puhelu oikein oli tullut? Kävellessäni takaisin kotiin tajusin, että soittaja puhui naapuritalosta eikä rapusta. Uusi yritys ja nyt löytyi oikea ovi ja nimi. Ovi aukaistiin ja näin aikuisen, pari lasta ja Michaelin, joka juoksi luokseni kovasti huudelleen. Aikuinen ihminen (en yhtään muista, oliko mies vai nainen!) kertoi Michaelin juosseen nurkan takaa hiekkalaatikolla olleiden lasten luokse. Se oli siis viety heti näiden kotiin. Ilmankos siitä ei näkynyt jälkeäkään, kun tajusimme sen kadonneen. Kiitin ja riensin sisälle.

Kotona Michael huusi ja huusi ja kulki edes takaisin. Lopulta se meni hiekkalaatikolle ja rauhoittui. Oliko se kuluneiden kahden päivän aikana päässyt ollenkaan pissalle? Oliko sen löytäneet ihmiset aikoneet pitää sen itsellään ja hermostuneet sitten sen huutoon? Näitä me mietimme. Joka tapauksessa Miina tuli kotiin ja Michael myös.

Eilen sain päähäni, että Miina jätti minulle jäähyväisiä. Tietysti kysyin asiaa suoraan Miinalta, joka närkästyi moisesta. Silti minua pelotti. Illalla toistin kysymykseni ja taas Miina närkästyi. Varmuuden vuoksi varauduin siihen, että yöllä Miina nukkuu pois. Voihan se oikeasti tapahtua koska vain. Yöllä heräsin enkä meinannut millään saada unta. Meinasin jo lähteä tarkistamaan, onko Miina elossa vai ei. En sitten mennyt, koska jos se olisi kuollut, ei loppuyöstä varmasti olisi tullut mitään. Aamuyöstä sain levottomasti nukuttua vielä vähän. Aamulla soi kello ja olin hirveän väsynyt. Oloni parani huomattavasti, kun kuulin Miinan huutavan! Olisi pitänyt uskoa Miinaa. Sehän kielsi olevansa lähdössä. Ilmeisesti tämä päähänpistoni johtuu siitä, kun luin jostain vanhojen hevosten joskus hyvästelevän toiset hevoset ennen kuolemaansa. Ne ovat karanneet joskus karsinastaan mennäkseen kaulailemaan toisten hevosten kanssa ja palanneet sitten karsinaansa nukkumaan pois. Liikuttava tarina.

Vielä ei kuitenkaan olleet Miinan päivät täynnä. Kannattaa silti olla kiitollinen joka päivästä. Ei sitä tiedä, kuinka monta niitä on jäljellä.