Lunta on taas satanut niin paljon, että eilen hädin tuskin sain auton katokseen. Tänään jouduin vastentahtoisesti luomaan lunta, jotta pääsen autolla liikkeelle. Pitäisi oikeastaan ostaa uusi kola. Tämä nykyinen on raskas käyttää. Olen joskus käyttänyt huomattavasti parempaa kolaa ja ero on suuri. Ensi talvena aion kyllä ulkoistaa koko lumityöurakan oli lunta sitten paljon tai ei. Tunnin tein aamupäivällä hommia ja monta kertaa meinasin jättää homman kesken. Kinokset on niin korkeat, että niiden päälle lumen kippaaminen käy kuntosalin korvikkeesta. Olin niin väsynyt urakan jälkeen, että en jaksanut sisälle tultuani edes syödä mitään. Nipinnapin sain pakotettua itseni juomaan lasin maitoa. Senhän pitäisi hyvin riittää palautusjuomaksi rankan lihastyön jälkeen.

Ensimmäinen kirjontatyöni etenee nettiselailun ohella. Lampaan ääriviivat erottuvat jo. Tarkkana siinä kyllä saa olla. Vähän väliä menen sekaisin riveissä, mutta onneksi purkamista ei ole tarvinnut kovin paljon tehdä. Aluksi luulin, että sain kimmokkeen tähän askarteluun yhdeltä ystävältä, joka muutama vuosi sitten lähetti minulle ystävänpäivälahjaksi pienen kirjotun kissataulun. Terapiassa oli kuitenkin puhe isovanhemmista, joita kaipaan kovasti. Sen jälkeen muistin ihailleeni jo pienenä tyttönä mummolassa olevia kirjontatöitä, jotka mummoni oli tehnyt. Minäkin olisin kovasti halunnut osata tehdä sellaisia. Monen vuoden jälkeen olen päässyt toteuttamaan ajatukseni! Tunnen kai jonkinlaista yhteenkuuluvuutta mummon kanssa, kun teen samoja asioita kuin hän.

Eilen terapiassa valitin, kun olen jo kahdessa tilaisuudessa vältellyt itsestäni kertomista vieraille ihmisille. Masennukseen sairastuttuani kuvittelin, että ainut tie paranemiseen on rehellinen ja suora puhuminen. Olen pyrkinyt olemaan avoin ja kertonut kaikille, jotka ovat välittäneet kuunnella, olevani sairas ja pois töistä. No, se ei ole kannattanut. Minun on vaikea tottua ajattelemaan eri tavalla. Ihmisille pitääkin sanoa vain: "hyvää kuuluu, kiitos kysymästä". Minusta se on valehtelemista ja se inhotttaa. Voin minä kierrelllä ja kaarrella asiaa mutta yhtä pahalta se tuntuu. Onko ihmiset todella yhtä julmia kuin viidakko? Heikot nujerretaan. Viat pitää kätkeä, jos aikoo pärjätä. Pitää näyttää ulospäin vahvalta vaikka mikä olisi. Hirveän raskas ajatus. Elämä on syvältä. Voin minä tehdä niin, mutta ei minun tarvitse siitä pitää!

Roopen kasvattaja neuvoi minua sähköpostilla, kun kerroin aikeistani ja harrastuksistani Roopen kanssa. En tykännyt yhtään hänen neuvoistaan ja minua masensi kauheasti. Sitten päätin teeskennellä tyhmää, kun hän kerran näyttää sellaiseksi minua luulevan. Minähän vien Roopen koiranäyttelyyn, kun kerran olen ilmoittautumismaksun maksanut. Mitä sillä on väliä, vaikka Roope saa hylätyn arvostelun? Koira saa sellaisen arvostelun, kun tuomari katsoo sen ansaitsevan ja se kelpaa minulle. Minä odotan, että tuomari sanoo Roopesta muutakin kuin sen, että sen karva on huono. Se minua kiinnostaa ja siksi minä olen siitä maksanut. Varasin siis yöksi majapaikan sieltä näyttelypaikan läheltä. Tehdään koirien kanssa reissu ja minä saan kaupanpäälle ihastella ja kuvata muita malamuutteja. Onhan se kasvattajalle ikävää, jos kasvatti saa rodun erikoisnäyttelyssä huonon arvostelun, mutta en näe mitään syytä pitää koiraa piilossakaan. Roopen nätimpi veli todennäköisesti tulee pitämään tasoa yllä. Eikä Roopen kasvattajan kasvatit pärjää kuitenkaan näyttelymenestykseen tottuneiden kasvattien koirille. On koiria, jotka vie sertit varmasti ja on koiria jotka saa sertit vain jos tämän yhden kennelin kasvatteja ei ole paikalla.