Eilen lähdin pilkkopimeään iltakävelylle koirien kanssa. Satoi eikä valoa tullut mistään. Menin vain luottavaisesti koirien perässä. Ihan hyvin ne toimi opaskoirina sokealle! Ne tekivät täysin samat askeleet kuin joka ilta, joten pystyin kävelemään reippaasti tutulla tiellä. Hämmästelin luottamustani ja sitten tajusin, että toki minä omalla kotitiellä osaan kulkea vaikka sokeana! Tunne vain jäi puuttumaan. Koko vuoden ovat tunteeni olleet aivan jäässä. Lääke on vienyt minulta kyvyn surra ja iloita. En pidä siitä. Aion jättää pikkuhiljaa lääkkeet vähäksi aikaa. Uskon olevani sen verran hyvässä kunnossa, että en koe romahdusta. Vuosi sitten tein sen virheen, että menin piristyttyäni heti töihin. Ilman lääkitystä. Lopputulos oli täydellinen työmotivaation katoaminen. Nyt aion olla kaikessa rauhassa kotona ja kuulostelen itseäni. Tutustun itseeni ilman kemikaaleja. Minulla on aina ollut kaikki ihan hyvin, kun vain saan olla rauhassa. Yksin.

E-pillerit jäivät jo. Enhän ole niitä käyttänytkään kuin säädelläkseni kuukautisten tuloa. Nyt ne tulevat sitten joskus. Niiden väli on ilman pillereitä parikin kuukautta eikä sitä voi mitenkään ennakoida. Onhan se vähän hankalaa, mutta tosiasia on,että pillereilläkin unohdin jo parin päivän tauon jälkeen, että kohta ne menkat on tulossa. Eroa siihen ei siis oikeastaan ole. Pillereillä on muutakin vaikutusta. Niidenhän on todettu vaikuttavan parinvalintaan niin, että nainen voi ihastua biologisesti "väärään" mieheen. Miestä en ole etsimässä, mutta ajattelin vain, että voihan pillerit vaikuttaa myös oman itsensä löytämiseen. Minun pitäisi kuitenkin löytää nainen itsestäni eikä se ehkä onnistu, jos sotken luonnolliset hormonitasoni... Luonnolliset hormonitasoni ovatkin sitten ihan mitä sattuu mutta ne ovat kuitenkin osa minua! Tämä pohdinta on aika heikoilla jäillä, mutta katsotaan miten käy.

Tänä aamuna heräsin ilman herätystä puoli yhdeltätoista. Mitä sitten? Sitä vaan, että muistin heränneeni täsmälleen samaan aikaan myös ala-asteikäisenä viikonloppuisin! Onko unentarpeeni edelleen sama kuin lapsena vai onko tämäkin jotain muistutusta lapsuudesta? Jännä havainto. Lapsi minussa elää edelleen vaikka 12-vuotiaan Tiinan kasvot alkavat hämärtyä. Mielessäni näen itseni tällä hetkellä kasvottomana. Lapsen kasvot ovat tosiaan hämärtyneet, mutta en näe vielä oikeita kasvojani. Kykenen kyllä nyt saamaan ne hetkeksi mieleeni mitä en aiemmin ole kyennyt tekemään. Se on ollut kauhean surullista, että en ole kyennyt muistamaan omia kasvojani vaikka juuri olisin niitä tuijottanut peilistä ja painanut mieleeni. No, nyt se on muuttumassa pikkuhiljaa.