Eilen oli aikaa eikä mitään tekemistä. Otin tunnelukkokäsikirjani ja aloin käymään sitä läpi ajatuksella. En päässyt kauas, kun aloin kirjoittaa itselleni kirjettä. Sen piti olla suunnattu minulle lapsena, mutta puhuttelinkin lopulta ihan itseäni juuri tänään. Totesin, että minun ei tarvi näytellä mitään kellekään. En ole loukannut ihastustani, vaan todennäköisesti päinvastoin saanut hänet iloiseksi. Minun ajatukseni vain näyttävät jääräpäisesti menevän sitä rataa, että kaikki mitä teen, on pahaa! Sitten loikkasin uuteen asiaan. Totesin häätäväni ihan tahallani kaikki läheiset ihmiset luotani, jotta he eivät hylkäisi minua. Muistin parhaan ystäväni, jota olen kaivannut. Minä ne välit katkaisin. En tosin ollut silloin oma itseni vaan silloin syömäni lääkkeet muuttivat persoonallisuuttani. Välirikkoa oli kestänyt jo yli kaksi vuotta. Tajusin vasta nyt jotain. Voin yrittää ottaa yhteyttä. Mitä se haittaisi? Jos uskalsin soittaa ihastukselleni, niin taatusti uskallan laittaa viestin entiselle parhaalle ystävälleni! Pyysin anteeksi. Ei mennyt kauan kun tuli vastaus: "tervetuloa takaisin ystävä". Se oli niin helppoa ja silti nämä vuodet olen ikävöinyt enkä tajunnut. Minä en tajunnut eikä kukaan sanonut itsestäänselvää asiaa.  Terapeutti ei oo tajunnut missään vaiheessa, kuinka masentuneet ajatukseni ovat. Minulle ei itsestäänselvät asiat ole välttämättä itsestäänselviä! Kun minä teen elämästäni vaikeaa... Tai masennus tekee. Masennukseen liittyvät huonouden tunteet ja kokemukset saavat minut näkemään maailman vääristyneenä. Silloin elämästä tulee vaikeampaa kuin se oikeasti on. Ajatusten vuoksi!!!! Elämä tosin ei muutu paremmaksi ennen kuin ajatuksia seuraa järkevää toimintaa. No, sitä on nyt tälle viikolle riittänyt!