Ihastukseni tykkäsi eilen mun tilasta ja muhun sattuu. Oon jo ajatellut pyytää, ettei hän reagoisi mun tekemisiin mitenkään, mutta en voi sitä tehdä. Kaipaan kuitenkin sitä huomiota, vaikka se onkin täysin yhdentekevää. Vaikka se myös samalla sattuu. Mä jo luulin tunteitteni laimentuneen, mutta olinpa väärässä. Ne vain uinuu huomion puutteessa ja herää heti henkiin. Jotenkin kai voisi yrittää olla tyytyväinen tästä pienestä huomiosta. Se vain kasvattaa nälkää, joka ei tule koskaan tyydytettyä. Surullista. En vain jaksa oikeastaan olla surullinenkaan. Tunteet ei jaksa elää. Ei ole mitään syytä niiden elossapysymiselle.

Tunteiden tarkoituksena on kertoa itsestään toisille ihmiselle. Minulle ei ole ketään jolle kertoa yhtään mitään. Onko minua siis olemassakaan?  Muuten kuin nettitodellisuudessa?

Tajusin jokin aika sitten, etten halua soitella niille tuttaville, jotka ovat parisuhteessa. He eivät hoida omaa osuuttaan ystävyydestä. Voisin toki yrittää hoitaa koko yhteydenpidon yksin, mutta se sitten mitään ystävyyttä? Vai onko sellainen suhde vain minun riippuvuutta toisista ihmisistä? Kaipaanko minä sellaisia ihmisiä, jotka eivät kaipaa minua? En. En todellakaan. Sehän vain toistaa sitä lapsuuden kaavaa, jossa minä odotan vanhemmiltani huomiota, jota en koskaan saanut. Sitä kaavaa ei saa enää toistaa, jos aion joskus parantuakin.