Luin pitkästä aikaa masennuksesta parantuneen ihmisen tarinan. Siinä jälleen kerran korostui kiitos sille lääkärille ja hoitajalle, jotka kannustivat ja pitivät hoidossa. Aina niissä tarinoissa kiitetään toista ihmistä. Yleensä, joku muu on järjestänyt hoidon. Tämä ei ole itsesääliä, vaan tosiasia: minä hakeuduin 9.5.2005 itse hoitoon. Pyysin ensin apua läheisiltä, mutta minut vaiennettiin. Kukaan ei oikeasti välitä minusta paskan vertaa!!!!! Kukaan ei kannusta minua yhtään mihinkään. Minä en jaksa yksin. Ei minun tarvitse!

Ketään ei saisi jättää yksin. Minä en vain kelpaa kellekään. Sillä ei ole minkään paskan väliä, mitä teen. Ihan yhtä hyvin voin vain olla. Olen maksanut jo ihan tarpeeksi lääkkeistä, lisäravinteista ja terapiasta. Mikään hoitomuoto ei tuo minun elämääni tukea. Minä en ole tärkeä ja sen olen kokenut kerta toisensa jälkeen.

Minä en ole tärkeä.

Minun elämälläni ei ole mitään merkitystä millekään.

Edes koirat eivät halua tehdä mitään minun kanssani.