Elämä olisi helpompaa, jos kaikki olisivat aina rehellisiä. No, koska niin ei ole, niin on mietittävä vaihtoehtoja. Joko on ruvettava epärehelliseksi tai sitten on vain oltava yksin. Tietysti voisi vain yksin olla rehellinen ja kärsiä toisten ihmisten epärehellisyydestä ja pettyä kerta toisensa jälkeen. Näinhän se elämä taitaa yleensä mennä. Minunkin pitäisi vain oppia nielemään pettymykset. Toisaalta miksi pitäisi? Jospa minä valitsenkin sen yksinäisyyden, johon minut on heitetty jo lapsena. Helppo valinta, kun se on tehty jo minun puolestani!

Voisin minä ihan oikeasti opetella nielemään pettymyksiä, mutta se on vaikeaa yksin. Se ns. ystävänikin ehdotti jo meidän välit olisi loppu. Ei hän ole halukas hyväksymään minua. KAIKKI ihmiset, joille en mielistele riittävästi ovat kääntäneet minulle selkänsä. Vanhemmistani alkaen.

Mielestäni järkevintä on vain hyväksyä se tosiasia, ettei kukaan arvosta minua. Piste. Minä voin arvostaa itseäni yksin ja olla sitten ylimielinen toisten silmissä. Minun pitää vain tyytyä elämään yksin. En tiedä, miten masennuksesta voi toipua ilman tukiverkkoja, mutta ehkä teen sen ihan vain piruuttani. Jos en pääse musiikkiterapiaan, niin keksin jonkin toisen keinon auttaa itseäni. Uhriksi ei auta jäädä. Selviytyjä keksii aina uuden keinon, kun edellinen ei tuota tulosta.

Minusta tulee vielä ilkeä ja katkera. Kai se tässä maailmassa olemisen hinta. Ne, joilla on rakkautta, voivat olla iloisia ja hyviä ihmisiä. Yksinäiset taistelevat selviytyäkseen. Eikä sitä taistelua käydä onnellisena.