Töihinmeno on alkanut jännittämään ja pelottamaankin. Se on järkevää. Kolme kertaa olen kuluneiden vuosien aikana yrittänyt paluuta työelämään ja joka kerta on päättynyt huonommin ja huonommin. Onko vielä liian aikaista? Kantavatko siipeni sittenkään?

Edellisilläkin kerroilla halu onnistua oli suuri. Toki olen kokenut itseni pirteämmäksi eikä aikaiset herätykset ole vaatineet enää viikon toipumisaikaa. Kestän enemmän. Ehkä nukunkin paremmin. Riittääkö se siltikään? Voi, miten paljon helpompaa olisi heittäytyä avuttomaksi! Olisin vain kotona, kun kukaan ei pakota minua mihinkään. Terapiaan menoa minulta vain on vaadittu. Se on ainoa asia, johon minulla on tietynlainen velvoite.

Jos minulla olisi jonkinlainen tukihenkilö ollut tässä sairastelun aikana, niin voisin olla huolettomampi. Kaikki masentuneet tarvitsevat tukihenkilön! Meitä vain on niin paljon etttei kaikille riitä. Siksi minulla ei ole varaa olla avuton tai huoleton. En oikeastaan halua edes olla sellainen. Olen mielummin vahva itsenäinen nainen. Vahvuutta on tunnistaa ja myöntää omat heikkoudet ja pelot. Minä haluan tietää, mitä seuraa tästä töihinmenosta! Olisinpa ennustaja! Menenkö ensi keväänä enää lääkärille, jos työssäolo sujuu? Tarvitseeko mennä, jos voi hyvin?  Rupeanko terveeksi omin päin? Uskallanko lopettaa kuntoutustuella olon?

Kuntoutustuki on tukeni ja turvani. Voin sen aikana kokeilla, mitä jaksan. Jos en jaksa, voin jäädä kotiin ilman sen kummempaa byrokratiaa. Tuen lopettaminen on aika iso askel. Sitten joudun aloittamaan yritystoimintani tai hakemaan työttömyystukea. Evira tarjoaa osa-aikaista työtä. En oikein usko, että sairaslomaa jatketaan, jos kerron käyneeni jo kuukausien ajan töissä parina päivänä viikossa. Mieluisinta minulle olisi jatkaa kuntoutustuella ja tehdä töitä pari päivää viikossa. Isoja asioita voisi yhtäkkiä olla edessä. Minua pelottaa työn aloittamista enemmän sen mahdolliset seuraukset. Luokitellaanko minut vuoden kuluttua terveeksi? Olenko valmis sellaiseen askeleeseen?