Tänään on valtavan upea päivä. Ainakin sään puolesta. Alunperin ajattelin viettää synttäreitä metsässä koirien kanssa. Näin lämpimällä Roope ei valitettavasti jaksa oikein mitään, joten tehtiin vain lyhyt pyrähdys metsän puolella. Itselläkin olin niin kova jano sen jälkeen, etten edes yksin olisi jaksanut mitään useamman tunnin kävelyä, mistä haaveilin. Ehkä teen sen joskus toiste.

Lenkin jälkeen vein tomaatintaimet kasvihuoneeseen ja siirsin osan niistä isompaan ruukkuun. Alkavat olla jo ihan rumasti venähtäneet, kun kasvuolosuhteet on ollut mitä on. Ei parhaimmat mahdolliset. Vähän harmittaa, kun aina istutan siemeniä ja sitten en jaksa hoitaa taimia kunnolla loppuun asti. Toisaalta tuli mulle tomaatteja viimekin vuonna yhtä huonolla hoidolla. Enemmänkin olisi voinut tulla, mutta olen mä oikeasti aivan tyytyväinen siihen mitä saan. Kunhan nyt jotain tulee, että voi sanoa syöneensä omia tomaatteja.

Tämän jälkeen soitin mielenterveystoimistoon ja varasin uuden lääkäriajan. Pitkästä aikaa! Aikaa en saanut vielä, kun ei ole vielä tiedossa lääkäreiden aikoja. Saatan saada jopa saman lääkärin kuin viimeksi. Sepä olisikin melkoinen saavutus! Säälittävää tämä mielenterveyshoito täällä... Onneksi olen alkanut suhtautua siihen samalla tyyneydellä kuin noihin tomaatteihini. Kunhan jollekin lääkärille pääsen! Ihan turha pyrkiä mihinkään pitkäkestoiseen seurantaan. Johan on mun pitänyt koko sairashistoriani niin monta kertaa selostaa uudelleen, että alkaa jo mennä rutiinilla. Ainut, mikä häiritsee mua on kysymys alkoholinkäytöstäni. Sitä kun ei ole, niin mua loukkaa joka ikinen kerta, kun joku kysyy paljonko juon. Miksi masentuneita pidetään automaattisesti juoppoina? Ja surkeina luusereina muutenkin. Se on loukkaavaa. Ei varmaan pitäisi tänään pohtia tuollaisia.

Iloitsenkin lopuksi siitä, että mun painoni pysyy tasaina huolimatta reissusta ja siitä, mitä herkkuja tuli syötyä. Itse asiassa se oli noussut pääsiäisen aikaan, mitä ihmettelin kovasti, mutta reissussa se laski. Söin pahoista pahimpia hiilareita ja huonoja rasvoja (valkoista leipää, ranskalaisia, jäätelöä) ja silti paino laski ennalleen. On niin ihanaa, kun elimistö on jotenkin tasapainossa entiseen verrattuna jolloin jäätelön näkemisestä paino jo nousi. Nyt yksittäiset herkuttelut eivät enää hetkauta elimistöäni. OLEN OPPINUT SYÖMÄÄN. Iso asia. Ruoka ei ole ollut enää aikoihin rakastettu vihollinen. Voin syödä mitä haluan, koska kykenen kuuntelemaan elimistöni tarpeita. Enimmäkseen tarjoan sille ravitsevaa hyvää ravintoa ja välillä voi herkutella kaloreita laskematta. Normaalipainoisena voi todella olla ja helposti, vaikka siihen onkin mennyt aikaa ja opettelua. Uskon vakaasti omasta kokemuksestani, että pysyvän painohallinnan tärkein edellytys on rentous ja helppous. Elämän pitää olla mahdollisimman helppoa edes syömisen suhteen. Ongelmiahan on ihan tarpeeksi muisssa asioissa! Ei kukaan jaksa loppuelämää vahtia ja miettiä syömisiään, jos rajoituksia on paljon. Kiellot synnyttävät himoja ja itsehillintä kyllä pettää, kun elämä kolhii.