Kävin eilen juoksemassa 45 minuuttia. Olihan se helpompaa kuin viime viikolla. Nyt oli 10 astettaa  viileämpää eikä kärpäset kiusanneet korvissa ja naamassa. Vaikka juoksin peruskuntosykkeellä rauhallisesti "pitää pystyä puhumaan"-menetelmällä puuskutin kotiin tullessa. Tänään olen huonolla tuulella ja väsynyt. Suorastaan tokkurassa.

Tekisi mieli heittää liikunnalla vesilintua. Lopettaisin itseni rääkkäämisen ja jättäytyisin hyötyliikunnan varaan. Tuleehan niitä askeleita koiria kävelyttämällä. Ihminen vain tarvitsee haasteita. Sekoan jos en yritä ylittää itseäni jossain asiassa. Toisaalta sekoan sitten odottamalla liikoja itsestäni. Välillä olen kuvitellut olevani laiska ja meneväni sieltä, mistä aita on matalin. Ei se pidä paikkansa. Olen niin ankara ja vaativa itselleni, että en kykene kunnolla rentoutumaan. Jos en harrasta kuntoliikuntaa kolme kertaa viikossa, tunnen itseni laiskaksi ja huonoksi ihmiseksi, vaikka saankin hyötyliikuntaa. On niin monta asiaa, joissa en kykene sittenkään laskemaan rimaa riittävän alas. Tiedän, että minulla on kykyjä vaikka mihin. Siksi on vaikea tyytyä vähään. Siksi on lannistavaa, kun liikunnasta ei tule hyvä olo. Siitähän kuuluu seurata vain hyvää, kun osaa liikkua oikealla teholla.

Minussa on niin paljon vikaa, etten toimi niin kuin tavalliset ihmiset. Siksihän masennuslääkkeistä ei ole apua, vaikka niistä kuuluu olla apua. Niiden pitäisi olla se kuuluisa kainalokeppi masentuneelle. Auttaa jaksamaan. Paskat. En minä varmaan ole koskaan mitään kainalokeppiä sitten tarvinnut. Mutta mitä ihmettä minä sitten tarvitsen?????