Syöminen, juominen, nukkuminen ovat kaikille välttämättömiä asioita. On hyvä, kun on toimivat jalat ja kädet. Minulla ei ole kipuja. Minulla on katto pääni päällä ja hyvä sänky. Pystyn elättämään itseni. Välillä tekee mieli ihmetellä, miksi minua ahdistaa. MInullahan pitäisi kaikki olla hyvin! Ulkoisesti. Monella menee heikommin. On sotia ja nälänhätää. On syöpää ja kaikenlaisia tauteja vaivaamassa. Silti joka päivä joudun patistamaan itseäni suoriutuakseni omista pikkurutiineistani. Auta armias, kun jokin mättää, niin hirveä ahdistus valtaa mieleni ja äyskin koirille! 

Henkinen hyvinvointi on elintärkeää, vaikka usein haluaisinkin vähätellä sen merkitystä. Kaikki ihmiset näkevät toisistaan vain sen ulkoisen hyvinvoinnin. Ilman henkistä voimaa elää ei kuitenkaan ole mitään elämää. Sitä vain ei voi toisille mitenkään perustella tai selittää. Se on niin abstraktia. Miten terve ihminen voisi sitä käsittää, kun minäkään en itse aina jaksa ymmärtää? 

Näitä asioita aloin pohtia vaihteeksi, kun meinasin lyödä omat huoleni täysin lyttyyn. En saisi vähätellä itseäni, mutta en vain aina voi sille mitään. Henkiselle pahoinvoinnille näyttää olevan vaikeampi saada parannusta kuin fyysisille vaivoille. Niin se vain on. Sisäinen pahoinvointi vie kaiken merkityksen maailmasta. Elämänhalu on ainut millä ehkä on merkitystä. Sitä ei voi ottaa purkista. Sitä ei voi kukaan ihminen toiselle antaa. Se täytyy löytää itsestä. Vain sillä voitetaan taistelut. Monta taistelua olen hävinnyt, mutta sotani aion voittaa! Minun on pakko. Uuvuttava ajatus, mutta pakko mikä pakko.