Mun ihastukseni ei suoraan tyrmännyt mua. Hän ei osannut sanoa mitään. Mistähän muusta se minua muistutti kuin lapsuudesta? Minun vanhempani eivät myöskään osanneet sanoa minulle mitään. Vastassa oli pelkkä seinä. No, eihän lapsi (tai aikuinen) voi muuta päätellä kylmyydestä kuin että et kelpaa. En kelpaa edes suoraan torjuntaan. Saan vain arvailla. Ilmankos oloni oli jotenkin kohtuuttoman huono. Se kohdistuikin vanhempiini. Se tuli lapsen mielestä, jossa ei ollut sanoja pahalle ololle. Oli vain pohjaton tyhjyys ja kaipaus. Ymmärrys ei riittänyt siihen, miksi minua ei kohdata. Nyt se alkaa pikkuhiljaa riittää. Ehkä. Siinäpä taas loistava syy olla tapailematta miestä, joka kohtelisi minua juuri kuten vanhempani. Alitajuntani osui oikeaan kuten aina tähänkin asti. Kylmyyttä, kylmyyttä. Minulle löytyy vain kylmyyttä tästä maailmasta.